keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Tunteiden vuoristorata

Vaikka otsikon perusteella tekstin voisi kuvitella ajankohtaisimmillaan käsittelevän kauniimman sukupuolen kaamosajan mielialavaihteluita, pureutuu se kaikesta huolimatta itseäni, kenties, hieman läheisempään aiheeseen eli urheilijan vammatilannetta mukailevaan tunteiden vuoristorataan. Puran siis ajatuksiani koskien omia syksyisiä akillesvaivojani, jotka eivät valitettavasti vieläkään ole täysin väistyneet, sekä mieltä vuorottain ilahduttavaa ja kalvavaa tunteiden kirjoa.

Harjoittelua häiritsevät rasitusvammat ovat kaikille kestävyyskuntoilijoille tai -urheilijoille varmasti jossain määrin tuttuja. Motivoituneille ja tavoitteellisille kestävyysliikkujille tällaiset vaivat tuottavat keskimääräistä enemmän päänvaivaa, tuoden mukanaan mieliala- ja ylämäkiä. Olen havainnut, että muuttuva tai muuttunut terveystilanne on urheilijan näkövinkkelistä se kaikkein viheliäisin tilanne. Sen sijaan tilanteen pysyessä päivästä toiseen muuttumattomana saavuttaa urheilija tietynlaisen turvallisuuden tunteen riippumatta siitä, ovatko työkalut 100%:ssa kunnossa vai täysin käyttökelvottomat. Mieli toisin sanoen sopeutuu vallitseviin olosuhteisiin ja harjoittelu jatkuu tutun kaavamaisesti tuki- ja liikuntaelinten sallimissa rajoissa.

Ymmärrettyäni syyskuussa jalkani tarvitsevan muutamaa lepopäivää enemmän toipumisaikaa sopeuduin tilanteeseen, jossa saatoin mieleni virkistämiseksi ainoastaan harjoittaa lähinnä sisäliikuntaa kuntosaliharjoittelun ja vesijuoksun merkeissä. Sitä ennen olin melko lyhyessä ajassa tippunut aallon harjalta aallon pohjalle todettuani, ettei hetkeä aiemmin täydessä käyttökunnossa ollut jalka kestä enää juoksuharjoittelua. Myönnettyäni itselleni tilanteen tai ennemminkin vaivan vakavuuden oli minun alun tunnekuohujen jäljiltä helpompi asettua uuteen tilanteeseen.

Ensimmäistä juoksukokeilua ennen jännitti ja jopa pelotti. Olin toiveikas, että huolellisesti hoitamani lepo- ja kuntoutusjakso olisi tehnyt tehtävänsä, mutta samalla pelkäsin, että kantapäässä edellisillä juoksukerroilla tuntunut kipu olisi edelleen läsnä ensimmäisistä askelista alkaen. Onnekseni molemmat pienellä tauolla erotetut varttituntiset olivat täysin tunteettomat, ja puolen tunnin takainen jännitys ja pelko oli hetkessä muuttunut aidoksi onnellisuudeksi. Muistan olleeni yhtä hymyä juostessani viimeisiä minuutteja matolla, enkä välittänyt siitä, mitä muut salinkäyttäjät minusta kenties ajattelivat.

Ensimmäisten juoksuaskelten jälkeinen aika on pitänyt sisällään lukuisia mielialavaihteluita toiveikkuudesta epätoivoon. Varovaisesti olen pystynyt lisäämään juoksukertoja ja -määriä, mutta jokainen harjoitus ja sen antama arkuus kantapäässä on edeltäjäänsä verrattuna erilainen. Vaikka asiantuntijoiden mukaan kokemani tuntemukset reeneissä ja niiden jälkeen ovatkin kantapääosin lajityypillisiä kokemani vaivan luonteelle, saavat tuntemusvaihtelut aikaan mielenmyllerryksiä.

Suunnistus on parasta, mitä aki terveenä voi tehdä.
Pystyn tällä hetkellä juoksemaan lähes päivittäin ja noin 80km viikossa. Voin siis suorittaa viikon tärkeimmät harjoitteet lajinomaisesti ja tilkitä harjoitusohjelman vapaat aamu- ja iltapäivät korvaavilla harjoitusmuodoilla. Juoksuun tottuneena mieli tietenkin tekisi juosta huomattavasti enemmän. Usko kantapään paranemiseen on edelleen päivästä toiseen vuoroin vahvistunut ja horjunut. Maanantaina olin varma, ettei jalkani tule kestämään tätä menoa määräänsä enempää. Eilen ja tänään olen ollut maanantaitakin varmempi siitä, että olen hyvin pian jo täydessä juoksuterässä.

Terästä puhuen täytyy todeta, että Puolustusvoimain palveluksen jälkeen pääsarjaurani pitkäkestoisimmasta vastoinkäymisestä on ollut myös yllättävää hyötyä. Johtuen ilmeisesti aiempaa merkittävästi runsaslukuisemmista korvaavista reeneistä tai jostain ihan muusta, olen marraskuussa tuntenut olevani fyysisesti todella vahva maaston puolella huolimatta vähäisistä juoksumääristäni. Tunne, jota on vuosia koitettu tuottaa ja simuloida, löytyikin lopulta yllättäen ja pyytämättä. En ole pistänyt pahakseni.

Todennäköisesti urheilijan elämä jatkuu samaan malliin kuin viime viikot tähänkin asti. Joku päivä masentaa, kun edellisillan reenin seurauksena jännettä aristaa. Kun jalka on seuraavassa harjoituksessa toiminut täysin normaalisti ja aristustakaan ei reenin jälkeen tunnu, saatan ainakin synkkänä ja lumettomana joulukuun iltana olla kaupunginosan onnellisin kaveri - omakohtaisen kokemuksen mukaan kun akillesvaivat tuntuvat pahimmin säteilevän isoaivojen mielialaa säätelevään osaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti