Syyskauden akillessoiro ja varaslähtö uuteen kauteen

Forresin kujat

Elokuun alun MM-kisojen jälkeen otin lyhyen puolentoista viikon tauon tavoitteellisesta urheilusta ja koitin unohtaa Forresin keskustan aluekaavan ja yleisörastin leimaamatta jättämisestä seuranneen hylsyni. Jälkimmäisestä seurannut harmitus ajan kanssa kyllä hälveni, mutta Forresin kujat osaan unissani ulkoa edelleen. Paitsi, ettei Skotlannista niittämäni menestys kaikessa vaatimattomuudessaan vastannut odotuksiani tai tavoitteitani, ei se myöskään kyennyt täysin tyydyttämään kyseisiin kisoihin lataamaani menestysnälkää.

Heti suurimman pettymysaallon väistyttyä tunsin itseni todella motivoituneeksi syksyisiä SM-kisoja ja ennen kaikkea Arosassa juostavaa MC-finaalia varten. Strömstadista ehdin vielä hakea maastotuntumaa ensi kesän arvokisoja silmällä pitäen ja osallistua ensimmäiseen polkujuoksukisaani, kunnes yllättäen ja varoittamatta kantapään alueen kipu keskeytti puolestani kotimaisen kilpailukauteni. Kun vaivan vakavuus ja sitkeä laatu alkoi vähitellen selviämään, päätin pitää sääntömääräisen ylimenokauden syyskuussa muiden kisaillessa Suomen mestaruuksista. Seuraava kansainvälinen tavoite siirtyi kertaheitolla reilu puolisen vuotta eteenpäin, mikä helpotti järkevän kuntoutusprosessin toteuttamista.

Lokakuun alussa otin ensimmäiset kivuttomat askeleeni sitten elokuun lopun ja siinä missä 25-manna merkitsi monille kauden loppua toimi se itselleni kauden avauksena. Kaksi viikkoa myöhemmin Punakone palasi seuraviesteissä palkintopallille perinteikkäässä Smålandskavlenissa, minkä jälkeen suuntasimme MM-kisanäyttämöille Strömstadiin imemään tyyppimaastotuntemusta. Vajaan viikon imeskeltyämme palasi kotiin piirun verran taitavampia ja viisaampia punakoneita. Koneista ainoa, jolle leirin kuormitus osoittautui liian suureksi, oli kulkuneuvonamme toiminut ja vuosia uskollisesti palvellut Saab 9-5. 370 tuhannen kilometrin kypsässä iässä päätti se maallisen vaelluksensa Viinikan ABC:lle, Tampereelle.

Punakoneen paluu palkintopallille

Ruotsin reissujen jälkeen olen kyennyt maltillisesti lisäämään juoksumääriäni ja sekä seuran että maajoukkueen leirit ovat pitäneet ja tulevat pitämään huolen siitä, ettei marraskuun viikonlopuille ole tarvinnut itse suunnitella ohjelmaa. Rastikaronkkaviikonloppuun yhdistetyllä maajoukkueleirillä juostu kolmen tonnin ratatesti antoi rohkaisevia tuloksia omasta harjoituskauden lähtötasosta ennen ainuttakaan kovan alustan juoksureeniä. Nyt niitä tuli kolmeen vuorokauteen yhtä monta kappaletta ja setin antama rekyyli oli myös sen mukainen.

Syksyn vastoinkäymisistä huolimatta tunnen lähteväni uuteen kauteen vähintään samalta viivalta menneisiin vuosiin nähden. Kuten aina, suunnitelmat harjoituskauden varalle on laadittu edeltäjiään paremmiksi ja pienillä laatu-, määrä- ja fokusviilauksilla tavoitellaan kokonaisvaltaista kehittymistä.  Kun säilyy terveenä ja väliin jääneen syyskauden aikana latautuneen motukkapankin antaa vuoden mittaan purkautua oikeisiin asioihin, niin keväällä kisakauteen voinee startata hymyssä suin.