Jukola - perintönä sukupolvelta toiselle

3. @ Joensuu-Jukola, Photo: Ilkka Metsälä/Joensuu-Jukola

Jukola on suomalaiselle suunnistajalle pyhä asia. Osallistumista ei tarvitse harkita. Skippaaminen on ennenkuulumatonta ja silloin saa varautua selittämään ratkaisunsa kanssasuunnistajien lisäksi myös itselleen.

En muista, milloin osallistuin ensimmäiseen Jukolaani. Ensimmäinen välähdykseni on Juhla-Jukolan Jukolanportista 1998. Olin 7-vuotias. Naisten voitto 1999 sykähdytti. Vuonna 2001 muistan ihmetelleeni Frauke Grann Smithin maaliintuloa Venlojen ekalta osuudelta. Samoihin aikoihin muistan ihailleeni vaariani, joka jaksoi seurata miesten kisan paikan päällä nukkumatta. Ensimmäisen kerran muistan seuranneeni koko Jukolan viestin Jämillä 2004. Osa kaveriporukasta nukahti, mutta Punakoneen hyvät suoritukset pitivät minut hereillä. Rastien koeleimaaminen ja TV:n varoittaminen vuonna 2008 on rankin kokemukseni. Sen jälkeen nukuin 16 tuntia yhtäsoittoa.

Kiinnostus Jukolaa kohtaan on meidän suvussa periytynyt sukupolvelta toiselle. Vuonna 1975 vaari ei huolinut Kankaanpäähän mukaan kuin isäni. Nuoremmat sisarukset jätettiin vasten tahtoaan säähän vedoten vielä kotiin - liian nuoria. Lauantaina satoi räntää. Itseäni kummastuttaa, mitä tuolloin neljännellä osuudella tapahtui. Jukola on läsnä myös isovanhempieni kesäasunnolla. Eteisen ikkunat on vuorattu Jukola-tarroilla. Vanhimmat niin haalistuneita, että niistä vain hädin tuskin erottaa vuosiluvun. Vaarilla oli niitä tapana kerätä.

Juoksijana Jukola on aina ollut mulle ainutlaatuinen kisa, kuten se on varmasti tavalla tai toisella kaikille osallistujilleen. Suurin ja kaunein. Joukkuesuoritus, jonka todellinen lähtölaukaus tapahtuu paljon aiemmin kuin kisaohjeissa lukeva klo 23. Näistä kisan alkumetreistä ei ole väliaikatietoja saatavilla, mutta tiedän meidän jengin olleen kärkikahinoissa. Yksin tai pienessä irtiottoporukassa. Punakoneella on aina pieni etulyöntiasema viesteihin lähdettäessä. Suoriutua pitää kuitenkin myös klo 23:n jälkeenkin ja tänä vuonna epäonnistuimme. Suorituksemme oli jotain ihan muuta kuin mitä olimme sopineet ja siihen peilaten kolmas sija on huippusaavutus! Isossa kuvassa kuitenkin askel oikeaan suuntaan ja kapteenin mieltä lämmittää myös 2-joukkueen palaaminen plakettitaistoon, alle 20 vuoden keski-iällä!

Tämän vuoden Jukola oli minulle yhdessä mielessä myös poikkeuksellinen. Se oli ensimmäinen, jota vaari ei seurannut, ei paikan päällä eikä TV:n ääressä. Viikkoa aiemmin edesmennyt vaarini toi meidät lajin ja Jukolan pariin. Jukola-tarroja ei enää myydä. Alan keräämään kangasmerkkejä.

10mila ja jatkosuunnitelmat

5. @ 10mila 2017

Suuren tavoitteen jälkeen mielen valtaa aina määrittelemättömäksi ajaksi tyhjä olo. Niin kävi allekirjoittaneellekin viime sunnuntaina 10milataiston tauottua. Mielen ja katseen tyhjyyteen saattoi toki vaikuttaa myös jälleen varsin vähäisiksi jääneet yöunet. Alkuillasta yritin saada unen päästä kiinni, mutta yritykseksi jäi. Oman osuuden jälkeen ei puhettakaan ettenkö olisi seurannut paikanpäällä joukkuekavereiden edesottamuksia. Viime vuosien kokemuksista viisastuneena olin osannut kuitenkin varata paluulennon vasta maanantaille.

Team meeting

10mila sujui Punakoneelta kokonaisuudessaan varsin mallikkaasti ja kutakuinkin suunnitelmien mukaisesti. Alkuosuuksilla jättäydyimme suomalaiskansalliseen tyyliin niin kutsuttuihin tarkkailuasemiin. Takajoukoista oli hyvä seurailla, kuinka paskat tippuvat rattailta kuten vanha punakonelainen sanonta kuuluu. Loppua kohden kiristäen riitti suorituksemme hyvään viidenteen tilaan. Itselle oli osuusarvonnassa langennut kevätkuntoani hyvin vastaava viides osuus heti tänäkin vuonna kohua herättäneen långa nattenin jälkeen.

Olin päissäni valmistautunut eri skenaarioihin ja osuuteni haasteisiin hyvin. Satoja mallivälejä mielessäni juosseena uskoin tuntevani maaston tarjoamat haasteet. Fyysisesti olin talven ja kevään mittaan joutunut vaivoistani johtuen antamaan paljon tasoitusta, mutta tähän yöhön olin henkisesti ladannut enemmän kuin moni muu.

Suoritukseni oli hyvä. Keskustelu valmennusjohdon kanssa oli kirkastanut ajatuksen siitä, mitä minulta odotettiin. Toimitin sen, enkä ottanut kisan aikana askeltakaan väärään suuntaan. Kipulääkkeillä olin saanut hiljennettyä tuntemukset kantapäässäni, mikä mahdollisti keskittymisen pelkästään suoritukseen. Tervettähän tällainen touhu ei ole, mutta tämän joukkueen puolesta halusin sen tehdä. Kun kaikki henkilökohtaiset tavoitteet on kevään mittaan pitänyt haudata, on viestiprojektit tuoneet valoa tunnelin päähän.

10milan jälkimainingeissa olen mallaillut seuraavia tavoitteita urheilun saralta. Eihän sitä voi kieltää, etteikö Jukola vaikuttaisi kiehtovalta ajatukselta, mutta pelkästään joukkuepaikan saavuttaminen on kovan työn takana. Jalatkin pitäisi kyllä saada kuntoon - once and for all. Oli miten oli, Enossa jännään kesäkuun kolmantena viikonloppuna punavalkoisten puolesta aivan varmasti. Yhtä varmaa on se, että meidän jengi klaaraa kisan vallan mainiosti ilman allekirjoittanuttakin.

Vastoinkäymisten kautta voittoon

Köpi harmittelemassa meren pauhua

Palasin eilen Suomeen kolmiviikkoiselta leiriltä Espanjan Barbatesta. Se oli toinen stintti Punakoneen leirikeskuksessa tämän talven aikana. Olosta, elosta ja harjoittelusta olisi saattanut nauttia täysin rinnoin, ellei onnetar olisi kääntänyt selkäänsä seurueellemme. Arki oli vastoinkäymisten sävyttämää päivästä toiseen. Jokin korkeampi voima langetti tiellemme toinen toistaan kauheampia vitsauksia, joista olen seuraavaan koonnut vain merkittävimmät.

Kun heräsi uuteen päivään viimeisten joukossa, olivat isot lusikat jo likaisina koneessa ja joutui aamupuuronsa kaapimaan pikkulusikalla. Sanomattakin on selvää, että hillo oli tietenkin päässyt loppumaan.

Reenitarjonta oli liian runsas - juoksemattomia reenejä oli kaapit pullollaan. Suunnistusvedoissa kaverit juoksi liian kovaa, vedot oli liian pitkiä, niissä oli liian vähän hajontaa ja nauhat liian näkyvissä. Otin väärän leiman. Kilpakumppani otti väärän leiman ja oikaisi. Oli kuuma, tuli hiki ja väsy. Suolainen merisumu peitti auringon lisäksi maisemat, mutta lämpötila pysytteli kuitenkin inhottavan korkeana. Atlanttiin laskeva ilta-aurinko häikäisi lihaskuntoa tehdessä ja epähuomiossa jätin tavanomaisesta setistäni 4 liikettä suorittamatta.

Pitkä hajonta

Reenien ohessa ohjelmassa oli penkkiurheilua ja lorvailua. Kuulostaa mukavalta, jos gepsiviiva olisi asettunut ja netti ei olisi poikkaissut. Hiihtolähetysten kuva tökki ja suomalaismiesten menestys Kanadan turneella oli vaatimatonta. Videopalvelu YouTubesta ja YLEn Elävästä arkistosta loppuivat Jukola-koosteet. Karting-rata piti ovensa kiinni myös aukioloaikoinaan ja lähikauppa vietti siestaa juuri silloin, kun piti saada jäätelöt. Kolajuomat loppuivat. Paikallinen urheilukanava ei näyttänyt jalkapallon Champions Leaguee Ilveksen pudotuspeleistä puhumattakaan.

Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta tsemppasimme toinen toistamme ja jaksoimme kiitettävästi harjoitella päivä toisensa jälkeen. Koettelemukset kasvattivat ja tiivistivät joukkuettamme. Vaikeuksien kautta voittoon, sanotaan. Kesä kertovi, kantaako se tänä vuonna Kevätyötä pitemmälle.

Mikäli omat näytöt eivät kevään kisoissa riitä suurviestipaikkoihin olen valmistautunut myös kommentaattorin rooliin. Oheiselta videolta voi haistella tunnelmia toissapäiväisestä yöreenistä.

Erilainen harjoituskauden avaus

Syksyn päätteeksi pitkälle juoksutauolle ajaneet kantapäävaivat pakottivat aloittamaan uuden harjoituskauden korvaavien merkeissä. Koti-Suomessa tuli paljon vietettyä aikaa kuntosalilla ja altaassa. Kun kerta pyöräily ja vesijuoksu onnistuivat kivuitta, niin niiden ympärillehän harjoitusrunko tuli pääosin rakennettua. Poskelleen menneen kisakauden täyttämästä ja pohjattomalta tuntuvasta motivaatiopankista on ollut syksyn mittaan hyvä ammentaa voimia korvaavien tekemiseen.

Neljän edellisen vuoden tavoin suuntasin vuodenvaihteen tienoilla kolmeksi viikoksi leirille Gran Canarian lämpöön. Vaikka tiesin, ettei tällä kertaa juoksuharjoittelu tulisi olemaan reissussa keskiössä, päätin kuitenkin lähteä matkaan. Tunsin saaren tarjoamat mahdollisuudet korvaavien harjoitusten tekemiseen hyviksi ja samalla ensimmäisiä juoksuaskeleita saisi tapailla jokseenkin Suomea paremmissa olosuhteissa.

Harjoittelu Kanarialla koostui loppuvuoden tavoin hyvin pitkälti pyöräilystä. Sekaan mahtui toki jokunen vesijuoksureeni ja pari pitempää vaellusta vuoristopoluilla. Vaikka tsygäily (kuten Loukkalahden Otto asian ilmaisisi) onkin noissa maisemissa kerrassaan mahtavaa, niin henkilökohtaisesti odotin eniten ensimmäisiä juoksukokeilujani. Odottavien lisäksi olivat tunnelmat toki myös hiukan pelonsekaiset. Mitä, jos ensimmäisestä askeleesta alkaen kivut olisivatkin edelleen läsnä enkä pääsisikään vielä juoksuharjoittelun makuun?

Ensimmäiset askeleeni olin suunnitellut ottavani vuoden ensimmäisenä päivänä, mutta uudenvuodenaattona iskenyt espanjantauti karvan alle 39°C kuumeineen piti huolen siitä, että juoksut saivat odottaa. Tauti väistyi onneksi nopeasti ja juoksuaskeleita päätin lopulta kokeilla 5.1. Ohjelmassa oli 5x1' minuutin kävelypalautuksella ja suureksi helpotuksekseni kokeilu oli onnistunut. Noin joka toinen päivä olen sen jälkeen tapaillut juoksuliikettä ja jalan vaste on ollut rohkaiseva. Jos oikein optimistiseksi rupeaa niin kyllähän siitä vielä kalu saattaa tulla :) Jalkojen kanssa pitää joka tapauksessa olla vielä tarkkana ja mennä kuulostellen eteenpäin. Tulevaisuus näyttäytyy kuitenkin tällä hetkellä valoisana.

Uutta kautta odotan jo innolla, vaikka tiedän matkaa ja töitä olevan jäljellä vielä runsaasti. Oman lisämausteensa alkavaan kauteen tuo myös Punakoneen leventynyt rosteri, kun kolme tamperelaistuvaa kaveria päätti pukea ensi kaudeksi ylleen punavalkoraidat. Ensi kaudesta on punavalkoisten lasien läpi katsottuna tulossa varsin mielenkiintoinen ja erityisesti allekirjoittanutta kiihottaa ajatus todellisesta joukkueen sisäisestä kilpailusta, jossa jokainen auttaa kaveria ottamaan seuraavan askeleen eteenpäin. Siinä vaiheessa, kun Runesson puhuu Flota sujuvammin suomea, Saikko menestyy kesällä talvea paremmin ja Hamppi kehittyy, on askeleita otettu oikeaan suuntaan :)

PWT China Tour & Beijing O-Week

Better late than never, like we Finns are used to saying. Finally I found some time to reflect back to the great ten days I spent in Beijing in the end of October together with 40 or so other orienteers from around the world. I will forever remember all these wonderful people since I possess several group photos of us that we were always asked to line up for wherever we were. Instead of "Smile!" they used to say "I love Beijing O-week" down there ;)

"I love Beijing O-week!"

Before the trip I didn't quite know what to expect. I have never been to a training camp or competition trip knowing that little what was waiting for me out there and, to be honest, it was kind of exciting! I had never been to China, or even Asia, before which added to my excitement. However, I had complete trust to the organizers to take care of everything and they certainly did.

Speculation going on

From the moment I walked through Customs in Beijing airport to the moment I checked-in to return home one and a half weeks later everything from meals and rides to tours and races was organized for us. With a little help from few Czechs the Chinese organizers held high-level competitions in some of the finest parks around Beijing and our lovely local guides made sure we were always at the right place at the right time. We didn't need to stress about being on time and could fully enjoy the events, city, culture, people, and sights. A company called Learnjoy, which is promoting orienteering in China, was a big sponsor for this edition of PWT China Tour and it was a great pleasure getting to know their representative as well as business more closely. In competitions we were using a punching system developed by them and I'm sure everyone found it a realiable and fast alternative to better-known SportIdent and emit! I wonder when we will see this system being used in Europe for the first time...

Punching the finish line at the first stage of Beijing O-week

 As I said, the races were of high-level and run in great surroundings. It was a lot of fun racing in environments we didn't know by heart already at the starting line. In three out of the five events we took part to we knew simply nothing what was about to come. That's something I enjoyed and I would have enjoyed even more if only I had been able to race even close to my own level. But this has been the case throughout the season, mostly due to overtraining in the spring, and although I was a bit dissapointed in my shape I was somehow expecting everything to turn out the way it did.

Temple of Heaven

Beside competing we had time to check the obligatory Unesco World Heritage sites: the Great Wall, Forbidden city, Temple of Heaven and the Summer Palace. The architecture is really beautiful and the grandeur of these places spectacular and I'm happy to have been to these sites. However, I'm already looking very much forward for my next visit to get a chance to see more lesser-known sights and get to know the local lifestyle better.

Summer Palace

 The best thing about the trip was definitely the fact that we were able to be so much more in contact with the other athletes than we are ever able to in international races in Europe. I'm so glad I had the chance to be part of this and I won't hesitate a moment if I only get a chance to join another time. First the phrase we were told to say aloud in every group photo felt forced but towards the end of the week I realized that I do love Beijing O-week!

PS. Remember to check the awesome video of Beijing O-week made by the organizers!

Hyvän rinttiradan tunnusmerkit

Lauantaisen MM-avauksen jälkeinen keskustelu sosiaalisessa mediassa arvokilpailuratojen haastavuudesta kirvoitti itsenikin ottamaan kantaa asiaan. Moni suomalaisurheilija oli finaalin jäljiltä kanssani samaa mieltä, etteivät MM-sprintin finaalien radat olleet (viime vuoden finaalien tavoin) MM-kilpailujen arvon mukaisia. Arvostelijoiden lisäksi löytyi luonnollisesti myös finaaliradan riittävän vaativuustason puolustajia ja niitä joiden mielestä suomalaisurheilijoiden kommentit olivat katkerien häviäjien selittelyjä. Osa kaipasi enemmän tekoaitoja, osa oli tyytyväinen ettei turhanpäiväiseen aitakikkailuun oltu sorruttu. Sprinttisuunnistustehtävienhän kuuluu olla suoritettavissa täydessä juoksuvauhdissa. Keskustelussa sivuttiin suomalaisten rinttikisojen luonteenpiirteiden vaikutusta suomalaisurheilijoidemme sprinttisuunnistustaitoihin ja täysin riittämättöntä vauhtireserviä.

Pohjustan hieman omaa mielipidettäni radan helppoudesta, ettei näkemykseni jäisi twitterpäivitysten tavoin perusteettomaksi kommentiksi. MM-sprintin finaali on kaikkien karsinnan läpäisevien urheilijoiden keskuudessa kauden muutaman tärkeimmän kisastartin joukossa; uskallan väittää, että suurimmalla osalla se on juuri se tärkein. Tämä tarkoittaa sitä, että kilpailuun valmistaudutaan niin hyvin kuin suinkin mahdollista. Kaikille tuttujen Googlen kartta- ja street view -palveluiden lisäksi olen vuoden mittaan pyrkinyt onkimaan tietoja muun muassa Strömstadin kaupungin ja kilpailukeskuksen viereisen terveyskeskuksen kotisivuilta. Ja minä en ole edes käynyt läpi viimeisen kuukauden intensiivisintä tutustumisruljanssia, kun paikka ei viime vuosien tavoin kisoihin auennut. Itse vihaan tätä tutustumistyötä, mutta jos ei halua antaa kilpakumppaneille siimaa on se välttämätön paha. Tämän seurauksena maasto tunnetaan lopulta yhtä hyvin, tai jopa paremmin, kuin omat kotinurkat kotona Suomessa.

Hyvän radan laatiminen kaikille tuttuun maastoon on ratamestarille haastava tehtävä. Maaston muokkaaminen helpottaa tehtävää, ja siihen tarkoitukseen ei ole toistaiseksi keksitty muuta ratkaisua kuin tekoaidoin suljetut kulkuväylät. Niiden käyttämistä tämän vuotisessa MM-sprintissä pidin siitäkin syystä välttämättömänä, että miestenkin lopullisen tuloslistan kymppikärjestä puolet oli aiemmin kisannut täsmälleen samalla alueella. Siihen peilaten tekoaitojen hyvin vähäistä käyttöä voi pitää jopa pöyristyttävänä, koska kaikki MM-kisojen osallistujat eivät olleet lähtökohtaisesti samalla viivalla. Jokainen joskus sprintti- tai maastosuunnistanut tietää, että toinen suunnistuskerta samassa maastossa on aina edeltäjäänsä helpompi.

Tekoaidat moni yhdistää välittömästi kahden vuoden takaiseen Imatran maailmancupiin, vaikka tarjolla on monia muita parempia esimerkkejä niiden onnistuneesta käytöstä. MM-tasolla maastoiksi pyritään varmasti valitsemaan lajiin parhaalla mahdollisella tavalla sopivat alueet. Tällöin aitojen käyttötarkoitus on ennemmin kaikille entuudestaan jollain tasolla tutun maaston muokkaaminen kuin maaston mahdollistamien suunnistustehtävien hankaloittaminen (vrt. labyrinttisuunnistukset nurmikentällä). Aitojen käyttö turvaa tässä tapauksessa lajin perimmäisen luonteen: entuudestaan tuntemattomien suunnistustehtävien suorittamisen kisan aikana kartan perusteella. Kaikkien mielestä on varmasti lajinomaisempaa suorittaa tehtäviä kisassa kuin kisaa edeltävinä viikkoina kirjoituspöydän ääressä.

Siinä painavimmat perusteluni finaaliratojen helppoudesta hyvin valmistautuneille huippusuunnistajille. Radat ovat ulkopuolisille ihan kelvollisen oloiset, mutta asetettaessa oikeaan kontekstiin yksinkertaisesti liian helpot. Minun puolestani siihen mielipiteeseen ovat oikeutettuja myös kisoissa esiintyneet edustajamme, vaikkeivat kaikkien mielestä tarpeeksi kovaa kuljekaan. Kuten kahden vuoden takaiset Imatran kisatkin osoittivat ei äärimmilleen viedyllä aitojen käytölläkään tunnu olevan lopulta järin suurta merkitystä lopputuloksiin. Lysell ja Alm olisivat varmasti olleet vahvoilla lauantaina kisassa kuin kisassa.

Parhain ratkaisu olisi tietenkin Googlen palveluiden lisääminen WADAn kiellettyjen aineiden listalle. Yllätystesteissä tulisi veri- ja virtsanäytteiden lisäksi ottaa näyte urheilijan selaimen sivuhistoriasta. Sanktioksi ehdotan kilpailukieltoa vakoilluilla alueilla järjestettäviin tapahtumiin.

Onneksi Strömstadissa on nyt rintit kisailtu ja voidaan keskittyä maastomatkoille. Mitä parhainta onnea ja menestystä koko Suomen joukkueelle!

Vätsäri - the best O-terrains in the world?

Decided to write this post in English due to some foreign readers who have shown interest in my trip up north. A three-day-hike in the heart of Vätsäri wilderness area was part of my 2,5 week excursion in Finnish Lapland that ended yesterday, and am only going to concentrate on these three days in this post.

Redmachine enjoying Vätsäri

 Many have asked me how I got the idea to head for Vätsäri. I cannot really recall how I came across with the idea of going for orienteering there for the very first time, but everything might have well started already some years ago after having read the imaginary schedule by Pellon Ponsi athletes of the well-known Finnish Huippuliiga. The landscape of Äälisselkä seemed truly magical for a guy from southern Finland. And now, after having visited the place for real, it still does.

There was some sort of excitement in the air the days preceding the hike. I had been looking extremely much forward to this opportunity while planning the trip the last weeks. Things like where to park, what route and how much to hike, where to orienteer, where to eat and sleep etc. had to be carefully planned in advance. Due to limited time resources and the location of the very best orienteering areas we were daily forced to combine quite a lot of hiking with our orienteering trainings.

Since the best terrains were situated 20km from the nearest road, it was obvious that at least 40km had to be hiked to reach these areas. We settled with a plan where we would spend our first day mostly hiking to reach the furthermost point of our trip. Besides our first O-training on the way, we hiked more or less non-stop to reach our destination before the sunset. (Note: In the beginning of August the sun does already set for two hours on these latitudes.)

Whereas the terrain of our first O-training was already a joy to run in, we were still expecting the best ones to come on the second day. And the trainings on the open higlands of Vätsäri the following day didn't let us down. Not even the slight drizzle could depress us during our trainings that day. My expectations were high, but both of the terrains were definitely able to stand up for them! In fact I was so excited while running in there that I was celebrating like having won a championship race by throwing my hands up in the air and shouting in joy. Few times I had to take a break to digest the wonderful views and natural beauty of the rugged landscape.

Breathtaking views

The fact that we had to work relatively much to reach these remote areas added to the experience, but even when trying to think as objectively as possible I can't help but to admit that these terrains were the best for orienteering purposes that I've ever run in. The biggest reasons are the good to excellent runnability, richness in contour details, excellent visibility, and magnificent views. Navigating between the small ponds and hilltops of bare rock was a unique experience.

The whole trip ended up being sort of a block of aerobic training with approximately 40km of hiking and 44km of orienteering within three days. We only had time to do four separate O-trainings in addition to hiking, but in terms of overall training load it surely was enough :) What weren't enough, though, were the number of days spent in the wilderness because I felt there was so much left to explore. That makes me wanna return!

Below is also a video compilation of our hike. Enjoy!