Äkkilähtö pohjoiseen

Kirjoittelen tätä juttua Lapin Linjojen bussista. Otin nimittäin äkkilähdön Ylläkselle. Etelä-Suomen talvikelit alko sen verran korpeemaan, että koin viisaimmaksi pakata kamppeet ja suunnata pohjoseen. Napapiirin pohjoispuolella ainakin tietää, mitä saa. Rehellisen talvikelin ja erinomaiset hiihto-olosuhteet.

Hiihtomahdollisuudet on Tampereellakin olleet paremmat kuin vuosikausiin tähän aikaan vuodesta, joten niistä ei parane valittaa. Juoksukelit sen sijaan on olleet totutun surkeat jo pitemmän aikaa. Mukava tehdä päätös leirille lähdöstä sen perusteella, että kotona on huono juosta. Viimeisen kimmokkeen päätökselleni sain reippaamman juoksureenin päätteeksi kun peroneus alko juilimaan jännetupessaan. Pari päivää juoksutonta akuuttiin vaivaan ja hiihtokilsoja tilalle.

Kuvassa pääepäilty peroneusvaivaan

Edellinen Ylläksen keikka vajaa kuukausi takaperin onnistu sen verta hyvin, että kovin pienin odotuksin ei reissuun voi lähteä. Ja kun reissuun lähdetään niin reissuhan siitä tuppaa tulemaan. Näin olen kuullut sanottavan. Itse olen tyytyväinen, jos hiihdot lähtee sujumaan ja juoksu kulkee. Ei ole muuten vielä kulkenut, joten siinä on tavotetta ensi viikolle.

On ollut kaksi kuukautta mielen ja kielen päällä vuosiyhteenvedon kirjoittaminen. Taidan jättää kattavamman raportin ensi vuoteen, kun en ole vielä saanut aikaiseksi ja alkaa aika vähän ajamaan senkin ohi. Huono mieli siitä muistelemisesta kuitenkin tulisi. Muistellaan sitten, kun on jotain mielekästä muisteltavaa.

Sain joululahjaksi karvasukset. Pertsaa kun olisi kiva hiihellä napapiirin eteläpuolellakin. Eivät valmistuneet ajoissa tähän reissuun, mutta Lapin keleihin saan minäkin purkkisuksen pitämään. Laitetaan todelliseen testiin siis vasta kotipuolessa. Joulupöydässä sain tosin kuulla, etteivät nekään vanhoja kunnon puusuksia voita. Tiedä häntä. Kyllä mulle kelvannevat.

Tällä tekniikalla ei ole väliä onko alla puuta vai lasikuitua

Käännyttiin juur Ylläksentielle. Lienee hyvä hetki katkoa ajatuksenvirta. Jos hyvä tuuri käy, Huostila on tajunnut napsauttaa penkinlämmittimen päälle hyvissä ajoin ennen bussin saapumista.

Nähdään ladulla!

25manna

Teksti julkaistu alunperin Tampereen Pyrinnöin sivuilla Pyrintö Stories -blogissa: http://tampereenpyrinto.fi/pyrinto-stories-1/

Huoltohommatkin osaa olla palkitsevia ja innostavia. Opin sen, kun olin huoltamassa ykkösjoukkuettamme Tukholman lähistöllä lokakuun alussa perinteisesti järjestettävässä 25mannassa. Kotiintuomisina oli voitto ja vuoden käyttöoikeus ”Maailman Paras Suunnistusseura” –titteliin, joten saatan olla panokseeni tyytyväinen.

Viesti on aina kuulunut omassa kisakalenterissani syksyn ehdottomiin kohokohtiin. Halusin sen kuuluvan tänäkin vuonna, vaikka en kesäisiltä leikkausoperaatioiltani pystyisi juoksijana joukkuetta auttamaankaan. Niinpä tarjouduin elokuun alussa Lammikolle avuksi huoltotehtäviin, koska halusin antaa oman panokseni joukkueemme eteen.

En osannut etukäteen arvata, että toppatakkiosastolla jännittää siinä missä juoksijanakin. Itse asiassa jännitettävää oli nyt 25-kertainen määrä. Laivalla nukkuu aina huonosti, mutta nyt yö oli erityisen levoton ja heräsin kolme tuntia ennen satamaan tuloa hermoilemaan. Kun en saanut unen päästä enää kiinni, käytin loppuyön edellisiltana julkaistujen juoksujärjestysten pänttäämiseen. Vertaistukea hain pikaviestinpalvelun välityksellä sairastumisen vuoksi Sveitsiin jäämään joutuneelta Punakoneen valmentajalta, Severin Howaldilta. Aamupalalla ei ollut nälkä, mutta huoltajan velvollisuudessa lusikoin pekonit ja lihapullat puoliväkisin alas.

Olin etukäteen miettinyt kaikkea järkevää sanottavaa joukkueelle, mutta mikään visioimistani skenaarioista ei muistunut mieleen siinä vaiheessa, kun yritin tärisevin mikkiä pitelevin käsin antaa viimeistä voitelua joukkueelle bussissa matkalla kisapaikalle. Lammikko veti vuosien kokemuksella varmaan tyyliinsä kaikki tärkeät latteudet koodin tarkastamisesta ja omasta työstä.

Kuva: Lammikko

Kisapaikalla jakelin varmoin ottein numerot ja hakaneulat juoksijoille. Siitä suoriuduin tyylipuhtaasti kuin vanha tekijä, vaikka itse sanonkin. Lääkitsin Laakkosen ja Niemen, kannustin Eliaksen vaihtoon ja siirryin vaihtoalueelle ensimmäisen massaosuuden viestinviejien tueksi. Siitä eteenpäin kisa soljui eteenpäin omalla painollaan. Flowssa, tavallaan. Keräsin takit, toivotin tsempit, juotin vedet, syötin banaanit, kyselin kommentit, tarjosin takit ja päivystin leimantarkastuksen ovella. Saateltuani Haanpään Aspin (IFK Göteborg) reitinvalinnalle ja neuvottuani Johanille, miten Venla pitäisi ankkuriosuudelle päästää, saatoin joukkueen puolesta vain jännittää.

Koska olen suorittaja, tein senkin viimeisen päälle kunnolla. Sveitsin tietotoimistosta sain mobiililaitteeseeni kellontarkasti väliaikatietoja silloinkin, kun kuulutuksesta ei ottanut kisapaikalla selvää. Puntaroitiin jätkien kanssa, miten IFK Göteborgin Sara Hagströmin maailman cupin finaaleissa puhjennut huippukunto mahtaa ankkuriosuudella realisoitua. Puhisin kaulukseeni varovaisia riemunhuudahduksia, kun Johan sai Göteborgin kiinni. Tuuletin jo hieman rohkeammin, kun kuulutus kertoi Venlan saapuvan radiorastille yksin. Liikutuin, kun joukkue juoksi yhdessä loppusuoraa.

Kuva: Emma Persson/25manna

Vaikka voittamisesta ei joukkueelle missään vaiheessa ääneen puhuttukaan, oli se joukkueenjohdon kesken viikonlopun ainoa tavoite. Voitto tuntui mahdottoman hyvältä, vaikken voinutkaan olla juoksijana itse mukana. Kahdesti ei kuitenkaan tarvitse pohtia, kumpaan hommaan sitä sisäistä paloa enempi löytyy. Olen varma, että uusista jaloistani tulee vielä todella hyvät! Siitä antoi jo osviittaa perinteinen pyrintöläisten 25manna-reissun päättävä leppäkeihäskisa. Haastavista oloista huolimatta raivasin tieni ensimmäistä kertaa alkukarsinnoista jatkoon. Olkoon tavoitteena, ettei ensi vuoden jälkeen tule urheilusaavutuksista päälimmäisenä mieleen omat keihäänheittomeriitit.

Ens kauel

Vuodeosastolla maatessa on hyvin aikaa jäsennellä rauhoittavien pehmentämässä päässä pyöriviä ajatuksia. Sangen perusteelliset kantapääosaston huoltotoimenpiteet on nyt suoritettu. Eilen oli vuorossa oikean kantapään talttaus ja puhdistus. Pitkälti sama operaatio, joka suoritettiin vasemmalle jalalle viisi viikkoa aiemmin. Hieman harmittaa paluu kyynärsauvojen käyttäjäksi, kun vasta alkoi kävely taas sujua, mutta toivo terveemmästä tulevaisuudesta pitää mielen virkeänä. Lähtökohdat ovat hyvät, koska huonommiksi eivät koivet voi mennä.

Kursitut kantapäät

Ensimmäisen kerran vasen kantapää vaivasi EM:ien alla 2014. Lääkäreitä konsultoituani todettiin, että leikkausta kannattaa pitkästä toipumisesta johtuen välttää viimeiseen asti. Kisoihin kuntouduin ja loppukesä meni ilman suurempia ongelmia. Kuten meni koko seuraava vuosi Skotlannin kisoihin saakka. Kaksi viikkoa MM:ien jälkeen oikuttelemaan alkanut oikea kantapää ei sen jälkeen olekaan päästänyt otteestaan kuin korkeintaan ajoittain. Luovuttuani kevään korvalla kuluvaa kesää koskevista tavoitteistani päätös leikkaushoidoista ei ollut enää vaikea valinta. Kesäinen operaatio mahdollistaisi rauhallisen toipumisen ja kuntoutuksen sujuessa hyvin myös huolellisen valmistautumisen tulevaan kauteen.

Vaikka viime vuonna arvokisoissa kisasinkin ja tänä vuonna menestyttiin seuraviesteissä, ovat kaksi viimeistä kesää olleet omalta kohdalta enemmän kuin hankalia. Kesän arvokisoja TV:n välityksellä seuratessa ei tarvinnut kauaa pohtia, kummalla puolen ruutua mieluummin olisi. Vaikkei tapoihini ole kuulunutkaan pelkkien edustusten tavoittelu vaan menestys itse kisoissa, osaa mahdollisia tulevia arvokisaedustuksia arvostaa ihan eri tavalla kuin aiemmin. Vastoinkäymiset antavat perspektiiviä ja tästä kokemuksesta olen jälkeenpäin kaiken kokemani turhautumisen lisäksi myös kiitollinen!

Leikkausten jälkeinen come back vaatii malttia ja oikeita valintoja. Joskus luulin hyvän motivaation olevan yhtä kuin mieletön harjoitteluvimma. Nyt ymmärrän sen olevan paljon muutakin. Toivon olevani viisaampi ja ennen kaikkea rohkeampi tekemään oikeita ratkaisuja tulevien kuukausien aikana. Pään hakkaaminen seinään harvoin tuo parhaita tuloksia. Aika on puolellani, joten kiirettä ei ole.

Jukola - perintönä sukupolvelta toiselle

3. @ Joensuu-Jukola, Photo: Ilkka Metsälä/Joensuu-Jukola

Jukola on suomalaiselle suunnistajalle pyhä asia. Osallistumista ei tarvitse harkita. Skippaaminen on ennenkuulumatonta ja silloin saa varautua selittämään ratkaisunsa kanssasuunnistajien lisäksi myös itselleen.

En muista, milloin osallistuin ensimmäiseen Jukolaani. Ensimmäinen välähdykseni on Juhla-Jukolan Jukolanportista 1998. Olin 7-vuotias. Naisten voitto 1999 sykähdytti. Vuonna 2001 muistan ihmetelleeni Frauke Grann Smithin maaliintuloa Venlojen ekalta osuudelta. Samoihin aikoihin muistan ihailleeni vaariani, joka jaksoi seurata miesten kisan paikan päällä nukkumatta. Ensimmäisen kerran muistan seuranneeni koko Jukolan viestin Jämillä 2004. Osa kaveriporukasta nukahti, mutta Punakoneen hyvät suoritukset pitivät minut hereillä. Rastien koeleimaaminen ja TV:n varoittaminen vuonna 2008 on rankin kokemukseni. Sen jälkeen nukuin 16 tuntia yhtäsoittoa.

Kiinnostus Jukolaa kohtaan on meidän suvussa periytynyt sukupolvelta toiselle. Vuonna 1975 vaari ei huolinut Kankaanpäähän mukaan kuin isäni. Nuoremmat sisarukset jätettiin vasten tahtoaan säähän vedoten vielä kotiin - liian nuoria. Lauantaina satoi räntää. Itseäni kummastuttaa, mitä tuolloin neljännellä osuudella tapahtui. Jukola on läsnä myös isovanhempieni kesäasunnolla. Eteisen ikkunat on vuorattu Jukola-tarroilla. Vanhimmat niin haalistuneita, että niistä vain hädin tuskin erottaa vuosiluvun. Vaarilla oli niitä tapana kerätä.

Juoksijana Jukola on aina ollut mulle ainutlaatuinen kisa, kuten se on varmasti tavalla tai toisella kaikille osallistujilleen. Suurin ja kaunein. Joukkuesuoritus, jonka todellinen lähtölaukaus tapahtuu paljon aiemmin kuin kisaohjeissa lukeva klo 23. Näistä kisan alkumetreistä ei ole väliaikatietoja saatavilla, mutta tiedän meidän jengin olleen kärkikahinoissa. Yksin tai pienessä irtiottoporukassa. Punakoneella on aina pieni etulyöntiasema viesteihin lähdettäessä. Suoriutua pitää kuitenkin myös klo 23:n jälkeenkin ja tänä vuonna epäonnistuimme. Suorituksemme oli jotain ihan muuta kuin mitä olimme sopineet ja siihen peilaten kolmas sija on huippusaavutus! Isossa kuvassa kuitenkin askel oikeaan suuntaan ja kapteenin mieltä lämmittää myös 2-joukkueen palaaminen plakettitaistoon, alle 20 vuoden keski-iällä!

Tämän vuoden Jukola oli minulle yhdessä mielessä myös poikkeuksellinen. Se oli ensimmäinen, jota vaari ei seurannut, ei paikan päällä eikä TV:n ääressä. Viikkoa aiemmin edesmennyt vaarini toi meidät lajin ja Jukolan pariin. Jukola-tarroja ei enää myydä. Alan keräämään kangasmerkkejä.

10mila ja jatkosuunnitelmat

5. @ 10mila 2017

Suuren tavoitteen jälkeen mielen valtaa aina määrittelemättömäksi ajaksi tyhjä olo. Niin kävi allekirjoittaneellekin viime sunnuntaina 10milataiston tauottua. Mielen ja katseen tyhjyyteen saattoi toki vaikuttaa myös jälleen varsin vähäisiksi jääneet yöunet. Alkuillasta yritin saada unen päästä kiinni, mutta yritykseksi jäi. Oman osuuden jälkeen ei puhettakaan ettenkö olisi seurannut paikanpäällä joukkuekavereiden edesottamuksia. Viime vuosien kokemuksista viisastuneena olin osannut kuitenkin varata paluulennon vasta maanantaille.

Team meeting

10mila sujui Punakoneelta kokonaisuudessaan varsin mallikkaasti ja kutakuinkin suunnitelmien mukaisesti. Alkuosuuksilla jättäydyimme suomalaiskansalliseen tyyliin niin kutsuttuihin tarkkailuasemiin. Takajoukoista oli hyvä seurailla, kuinka paskat tippuvat rattailta kuten vanha punakonelainen sanonta kuuluu. Loppua kohden kiristäen riitti suorituksemme hyvään viidenteen tilaan. Itselle oli osuusarvonnassa langennut kevätkuntoani hyvin vastaava viides osuus heti tänäkin vuonna kohua herättäneen långa nattenin jälkeen.

Olin päissäni valmistautunut eri skenaarioihin ja osuuteni haasteisiin hyvin. Satoja mallivälejä mielessäni juosseena uskoin tuntevani maaston tarjoamat haasteet. Fyysisesti olin talven ja kevään mittaan joutunut vaivoistani johtuen antamaan paljon tasoitusta, mutta tähän yöhön olin henkisesti ladannut enemmän kuin moni muu.

Suoritukseni oli hyvä. Keskustelu valmennusjohdon kanssa oli kirkastanut ajatuksen siitä, mitä minulta odotettiin. Toimitin sen, enkä ottanut kisan aikana askeltakaan väärään suuntaan. Kipulääkkeillä olin saanut hiljennettyä tuntemukset kantapäässäni, mikä mahdollisti keskittymisen pelkästään suoritukseen. Tervettähän tällainen touhu ei ole, mutta tämän joukkueen puolesta halusin sen tehdä. Kun kaikki henkilökohtaiset tavoitteet on kevään mittaan pitänyt haudata, on viestiprojektit tuoneet valoa tunnelin päähän.

10milan jälkimainingeissa olen mallaillut seuraavia tavoitteita urheilun saralta. Eihän sitä voi kieltää, etteikö Jukola vaikuttaisi kiehtovalta ajatukselta, mutta pelkästään joukkuepaikan saavuttaminen on kovan työn takana. Jalatkin pitäisi kyllä saada kuntoon - once and for all. Oli miten oli, Enossa jännään kesäkuun kolmantena viikonloppuna punavalkoisten puolesta aivan varmasti. Yhtä varmaa on se, että meidän jengi klaaraa kisan vallan mainiosti ilman allekirjoittanuttakin.

Vastoinkäymisten kautta voittoon

Köpi harmittelemassa meren pauhua

Palasin eilen Suomeen kolmiviikkoiselta leiriltä Espanjan Barbatesta. Se oli toinen stintti Punakoneen leirikeskuksessa tämän talven aikana. Olosta, elosta ja harjoittelusta olisi saattanut nauttia täysin rinnoin, ellei onnetar olisi kääntänyt selkäänsä seurueellemme. Arki oli vastoinkäymisten sävyttämää päivästä toiseen. Jokin korkeampi voima langetti tiellemme toinen toistaan kauheampia vitsauksia, joista olen seuraavaan koonnut vain merkittävimmät.

Kun heräsi uuteen päivään viimeisten joukossa, olivat isot lusikat jo likaisina koneessa ja joutui aamupuuronsa kaapimaan pikkulusikalla. Sanomattakin on selvää, että hillo oli tietenkin päässyt loppumaan.

Reenitarjonta oli liian runsas - juoksemattomia reenejä oli kaapit pullollaan. Suunnistusvedoissa kaverit juoksi liian kovaa, vedot oli liian pitkiä, niissä oli liian vähän hajontaa ja nauhat liian näkyvissä. Otin väärän leiman. Kilpakumppani otti väärän leiman ja oikaisi. Oli kuuma, tuli hiki ja väsy. Suolainen merisumu peitti auringon lisäksi maisemat, mutta lämpötila pysytteli kuitenkin inhottavan korkeana. Atlanttiin laskeva ilta-aurinko häikäisi lihaskuntoa tehdessä ja epähuomiossa jätin tavanomaisesta setistäni 4 liikettä suorittamatta.

Pitkä hajonta

Reenien ohessa ohjelmassa oli penkkiurheilua ja lorvailua. Kuulostaa mukavalta, jos gepsiviiva olisi asettunut ja netti ei olisi poikkaissut. Hiihtolähetysten kuva tökki ja suomalaismiesten menestys Kanadan turneella oli vaatimatonta. Videopalvelu YouTubesta ja YLEn Elävästä arkistosta loppuivat Jukola-koosteet. Karting-rata piti ovensa kiinni myös aukioloaikoinaan ja lähikauppa vietti siestaa juuri silloin, kun piti saada jäätelöt. Kolajuomat loppuivat. Paikallinen urheilukanava ei näyttänyt jalkapallon Champions Leaguee Ilveksen pudotuspeleistä puhumattakaan.

Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta tsemppasimme toinen toistamme ja jaksoimme kiitettävästi harjoitella päivä toisensa jälkeen. Koettelemukset kasvattivat ja tiivistivät joukkuettamme. Vaikeuksien kautta voittoon, sanotaan. Kesä kertovi, kantaako se tänä vuonna Kevätyötä pitemmälle.

Mikäli omat näytöt eivät kevään kisoissa riitä suurviestipaikkoihin olen valmistautunut myös kommentaattorin rooliin. Oheiselta videolta voi haistella tunnelmia toissapäiväisestä yöreenistä.

Erilainen harjoituskauden avaus

Syksyn päätteeksi pitkälle juoksutauolle ajaneet kantapäävaivat pakottivat aloittamaan uuden harjoituskauden korvaavien merkeissä. Koti-Suomessa tuli paljon vietettyä aikaa kuntosalilla ja altaassa. Kun kerta pyöräily ja vesijuoksu onnistuivat kivuitta, niin niiden ympärillehän harjoitusrunko tuli pääosin rakennettua. Poskelleen menneen kisakauden täyttämästä ja pohjattomalta tuntuvasta motivaatiopankista on ollut syksyn mittaan hyvä ammentaa voimia korvaavien tekemiseen.

Neljän edellisen vuoden tavoin suuntasin vuodenvaihteen tienoilla kolmeksi viikoksi leirille Gran Canarian lämpöön. Vaikka tiesin, ettei tällä kertaa juoksuharjoittelu tulisi olemaan reissussa keskiössä, päätin kuitenkin lähteä matkaan. Tunsin saaren tarjoamat mahdollisuudet korvaavien harjoitusten tekemiseen hyviksi ja samalla ensimmäisiä juoksuaskeleita saisi tapailla jokseenkin Suomea paremmissa olosuhteissa.

Harjoittelu Kanarialla koostui loppuvuoden tavoin hyvin pitkälti pyöräilystä. Sekaan mahtui toki jokunen vesijuoksureeni ja pari pitempää vaellusta vuoristopoluilla. Vaikka tsygäily (kuten Loukkalahden Otto asian ilmaisisi) onkin noissa maisemissa kerrassaan mahtavaa, niin henkilökohtaisesti odotin eniten ensimmäisiä juoksukokeilujani. Odottavien lisäksi olivat tunnelmat toki myös hiukan pelonsekaiset. Mitä, jos ensimmäisestä askeleesta alkaen kivut olisivatkin edelleen läsnä enkä pääsisikään vielä juoksuharjoittelun makuun?

Ensimmäiset askeleeni olin suunnitellut ottavani vuoden ensimmäisenä päivänä, mutta uudenvuodenaattona iskenyt espanjantauti karvan alle 39°C kuumeineen piti huolen siitä, että juoksut saivat odottaa. Tauti väistyi onneksi nopeasti ja juoksuaskeleita päätin lopulta kokeilla 5.1. Ohjelmassa oli 5x1' minuutin kävelypalautuksella ja suureksi helpotuksekseni kokeilu oli onnistunut. Noin joka toinen päivä olen sen jälkeen tapaillut juoksuliikettä ja jalan vaste on ollut rohkaiseva. Jos oikein optimistiseksi rupeaa niin kyllähän siitä vielä kalu saattaa tulla :) Jalkojen kanssa pitää joka tapauksessa olla vielä tarkkana ja mennä kuulostellen eteenpäin. Tulevaisuus näyttäytyy kuitenkin tällä hetkellä valoisana.

Uutta kautta odotan jo innolla, vaikka tiedän matkaa ja töitä olevan jäljellä vielä runsaasti. Oman lisämausteensa alkavaan kauteen tuo myös Punakoneen leventynyt rosteri, kun kolme tamperelaistuvaa kaveria päätti pukea ensi kaudeksi ylleen punavalkoraidat. Ensi kaudesta on punavalkoisten lasien läpi katsottuna tulossa varsin mielenkiintoinen ja erityisesti allekirjoittanutta kiihottaa ajatus todellisesta joukkueen sisäisestä kilpailusta, jossa jokainen auttaa kaveria ottamaan seuraavan askeleen eteenpäin. Siinä vaiheessa, kun Runesson puhuu Flota sujuvammin suomea, Saikko menestyy kesällä talvea paremmin ja Hamppi kehittyy, on askeleita otettu oikeaan suuntaan :)

PWT China Tour & Beijing O-Week

Better late than never, like we Finns are used to saying. Finally I found some time to reflect back to the great ten days I spent in Beijing in the end of October together with 40 or so other orienteers from around the world. I will forever remember all these wonderful people since I possess several group photos of us that we were always asked to line up for wherever we were. Instead of "Smile!" they used to say "I love Beijing O-week" down there ;)

"I love Beijing O-week!"

Before the trip I didn't quite know what to expect. I have never been to a training camp or competition trip knowing that little what was waiting for me out there and, to be honest, it was kind of exciting! I had never been to China, or even Asia, before which added to my excitement. However, I had complete trust to the organizers to take care of everything and they certainly did.

Speculation going on

From the moment I walked through Customs in Beijing airport to the moment I checked-in to return home one and a half weeks later everything from meals and rides to tours and races was organized for us. With a little help from few Czechs the Chinese organizers held high-level competitions in some of the finest parks around Beijing and our lovely local guides made sure we were always at the right place at the right time. We didn't need to stress about being on time and could fully enjoy the events, city, culture, people, and sights. A company called Learnjoy, which is promoting orienteering in China, was a big sponsor for this edition of PWT China Tour and it was a great pleasure getting to know their representative as well as business more closely. In competitions we were using a punching system developed by them and I'm sure everyone found it a realiable and fast alternative to better-known SportIdent and emit! I wonder when we will see this system being used in Europe for the first time...

Punching the finish line at the first stage of Beijing O-week

 As I said, the races were of high-level and run in great surroundings. It was a lot of fun racing in environments we didn't know by heart already at the starting line. In three out of the five events we took part to we knew simply nothing what was about to come. That's something I enjoyed and I would have enjoyed even more if only I had been able to race even close to my own level. But this has been the case throughout the season, mostly due to overtraining in the spring, and although I was a bit dissapointed in my shape I was somehow expecting everything to turn out the way it did.

Temple of Heaven

Beside competing we had time to check the obligatory Unesco World Heritage sites: the Great Wall, Forbidden city, Temple of Heaven and the Summer Palace. The architecture is really beautiful and the grandeur of these places spectacular and I'm happy to have been to these sites. However, I'm already looking very much forward for my next visit to get a chance to see more lesser-known sights and get to know the local lifestyle better.

Summer Palace

 The best thing about the trip was definitely the fact that we were able to be so much more in contact with the other athletes than we are ever able to in international races in Europe. I'm so glad I had the chance to be part of this and I won't hesitate a moment if I only get a chance to join another time. First the phrase we were told to say aloud in every group photo felt forced but towards the end of the week I realized that I do love Beijing O-week!

PS. Remember to check the awesome video of Beijing O-week made by the organizers!

Hyvän rinttiradan tunnusmerkit

Lauantaisen MM-avauksen jälkeinen keskustelu sosiaalisessa mediassa arvokilpailuratojen haastavuudesta kirvoitti itsenikin ottamaan kantaa asiaan. Moni suomalaisurheilija oli finaalin jäljiltä kanssani samaa mieltä, etteivät MM-sprintin finaalien radat olleet (viime vuoden finaalien tavoin) MM-kilpailujen arvon mukaisia. Arvostelijoiden lisäksi löytyi luonnollisesti myös finaaliradan riittävän vaativuustason puolustajia ja niitä joiden mielestä suomalaisurheilijoiden kommentit olivat katkerien häviäjien selittelyjä. Osa kaipasi enemmän tekoaitoja, osa oli tyytyväinen ettei turhanpäiväiseen aitakikkailuun oltu sorruttu. Sprinttisuunnistustehtävienhän kuuluu olla suoritettavissa täydessä juoksuvauhdissa. Keskustelussa sivuttiin suomalaisten rinttikisojen luonteenpiirteiden vaikutusta suomalaisurheilijoidemme sprinttisuunnistustaitoihin ja täysin riittämättöntä vauhtireserviä.

Pohjustan hieman omaa mielipidettäni radan helppoudesta, ettei näkemykseni jäisi twitterpäivitysten tavoin perusteettomaksi kommentiksi. MM-sprintin finaali on kaikkien karsinnan läpäisevien urheilijoiden keskuudessa kauden muutaman tärkeimmän kisastartin joukossa; uskallan väittää, että suurimmalla osalla se on juuri se tärkein. Tämä tarkoittaa sitä, että kilpailuun valmistaudutaan niin hyvin kuin suinkin mahdollista. Kaikille tuttujen Googlen kartta- ja street view -palveluiden lisäksi olen vuoden mittaan pyrkinyt onkimaan tietoja muun muassa Strömstadin kaupungin ja kilpailukeskuksen viereisen terveyskeskuksen kotisivuilta. Ja minä en ole edes käynyt läpi viimeisen kuukauden intensiivisintä tutustumisruljanssia, kun paikka ei viime vuosien tavoin kisoihin auennut. Itse vihaan tätä tutustumistyötä, mutta jos ei halua antaa kilpakumppaneille siimaa on se välttämätön paha. Tämän seurauksena maasto tunnetaan lopulta yhtä hyvin, tai jopa paremmin, kuin omat kotinurkat kotona Suomessa.

Hyvän radan laatiminen kaikille tuttuun maastoon on ratamestarille haastava tehtävä. Maaston muokkaaminen helpottaa tehtävää, ja siihen tarkoitukseen ei ole toistaiseksi keksitty muuta ratkaisua kuin tekoaidoin suljetut kulkuväylät. Niiden käyttämistä tämän vuotisessa MM-sprintissä pidin siitäkin syystä välttämättömänä, että miestenkin lopullisen tuloslistan kymppikärjestä puolet oli aiemmin kisannut täsmälleen samalla alueella. Siihen peilaten tekoaitojen hyvin vähäistä käyttöä voi pitää jopa pöyristyttävänä, koska kaikki MM-kisojen osallistujat eivät olleet lähtökohtaisesti samalla viivalla. Jokainen joskus sprintti- tai maastosuunnistanut tietää, että toinen suunnistuskerta samassa maastossa on aina edeltäjäänsä helpompi.

Tekoaidat moni yhdistää välittömästi kahden vuoden takaiseen Imatran maailmancupiin, vaikka tarjolla on monia muita parempia esimerkkejä niiden onnistuneesta käytöstä. MM-tasolla maastoiksi pyritään varmasti valitsemaan lajiin parhaalla mahdollisella tavalla sopivat alueet. Tällöin aitojen käyttötarkoitus on ennemmin kaikille entuudestaan jollain tasolla tutun maaston muokkaaminen kuin maaston mahdollistamien suunnistustehtävien hankaloittaminen (vrt. labyrinttisuunnistukset nurmikentällä). Aitojen käyttö turvaa tässä tapauksessa lajin perimmäisen luonteen: entuudestaan tuntemattomien suunnistustehtävien suorittamisen kisan aikana kartan perusteella. Kaikkien mielestä on varmasti lajinomaisempaa suorittaa tehtäviä kisassa kuin kisaa edeltävinä viikkoina kirjoituspöydän ääressä.

Siinä painavimmat perusteluni finaaliratojen helppoudesta hyvin valmistautuneille huippusuunnistajille. Radat ovat ulkopuolisille ihan kelvollisen oloiset, mutta asetettaessa oikeaan kontekstiin yksinkertaisesti liian helpot. Minun puolestani siihen mielipiteeseen ovat oikeutettuja myös kisoissa esiintyneet edustajamme, vaikkeivat kaikkien mielestä tarpeeksi kovaa kuljekaan. Kuten kahden vuoden takaiset Imatran kisatkin osoittivat ei äärimmilleen viedyllä aitojen käytölläkään tunnu olevan lopulta järin suurta merkitystä lopputuloksiin. Lysell ja Alm olisivat varmasti olleet vahvoilla lauantaina kisassa kuin kisassa.

Parhain ratkaisu olisi tietenkin Googlen palveluiden lisääminen WADAn kiellettyjen aineiden listalle. Yllätystesteissä tulisi veri- ja virtsanäytteiden lisäksi ottaa näyte urheilijan selaimen sivuhistoriasta. Sanktioksi ehdotan kilpailukieltoa vakoilluilla alueilla järjestettäviin tapahtumiin.

Onneksi Strömstadissa on nyt rintit kisailtu ja voidaan keskittyä maastomatkoille. Mitä parhainta onnea ja menestystä koko Suomen joukkueelle!

Vätsäri - the best O-terrains in the world?

Decided to write this post in English due to some foreign readers who have shown interest in my trip up north. A three-day-hike in the heart of Vätsäri wilderness area was part of my 2,5 week excursion in Finnish Lapland that ended yesterday, and am only going to concentrate on these three days in this post.

Redmachine enjoying Vätsäri

 Many have asked me how I got the idea to head for Vätsäri. I cannot really recall how I came across with the idea of going for orienteering there for the very first time, but everything might have well started already some years ago after having read the imaginary schedule by Pellon Ponsi athletes of the well-known Finnish Huippuliiga. The landscape of Äälisselkä seemed truly magical for a guy from southern Finland. And now, after having visited the place for real, it still does.

There was some sort of excitement in the air the days preceding the hike. I had been looking extremely much forward to this opportunity while planning the trip the last weeks. Things like where to park, what route and how much to hike, where to orienteer, where to eat and sleep etc. had to be carefully planned in advance. Due to limited time resources and the location of the very best orienteering areas we were daily forced to combine quite a lot of hiking with our orienteering trainings.

Since the best terrains were situated 20km from the nearest road, it was obvious that at least 40km had to be hiked to reach these areas. We settled with a plan where we would spend our first day mostly hiking to reach the furthermost point of our trip. Besides our first O-training on the way, we hiked more or less non-stop to reach our destination before the sunset. (Note: In the beginning of August the sun does already set for two hours on these latitudes.)

Whereas the terrain of our first O-training was already a joy to run in, we were still expecting the best ones to come on the second day. And the trainings on the open higlands of Vätsäri the following day didn't let us down. Not even the slight drizzle could depress us during our trainings that day. My expectations were high, but both of the terrains were definitely able to stand up for them! In fact I was so excited while running in there that I was celebrating like having won a championship race by throwing my hands up in the air and shouting in joy. Few times I had to take a break to digest the wonderful views and natural beauty of the rugged landscape.

Breathtaking views

The fact that we had to work relatively much to reach these remote areas added to the experience, but even when trying to think as objectively as possible I can't help but to admit that these terrains were the best for orienteering purposes that I've ever run in. The biggest reasons are the good to excellent runnability, richness in contour details, excellent visibility, and magnificent views. Navigating between the small ponds and hilltops of bare rock was a unique experience.

The whole trip ended up being sort of a block of aerobic training with approximately 40km of hiking and 44km of orienteering within three days. We only had time to do four separate O-trainings in addition to hiking, but in terms of overall training load it surely was enough :) What weren't enough, though, were the number of days spent in the wilderness because I felt there was so much left to explore. That makes me wanna return!

Below is also a video compilation of our hike. Enjoy!

Piste i:n päälle

Viimeinenkin oljenkorsi kesän tavoitteiden saavuttamiseksi katkesi männä lauantaina helteisessä Porvoossa. Jollain tapaa kyseinen Huippuliigan suoritukseni kuvastaa hyvin koko kevään kulkua. Toisin sanoen mikään ei onnistunut. Ei jaksa edes harmittaa mikään kisan yksittäinen vastoinkäyminen, koska tavalla tai toisella se kisa oli näköjään tarkoitettu meneväksi mönkään.

Kisa lähti heti alusta asti väärille jengoille ja meni hätäilyksi. En ollut valmis tekemään sellaista suunnistussuoritusta kuin parhaimmillani osaan. Osaltaan siihen vaikutti varmaankin viimeinen mahdollisuus lyödä MM-näytöt pöytään ja osaltaan heikosti menneen kevään myötä hieman rakoileva itseluottamus. Kisahan oli sen myötä jo pilalla kolmosvälin alkupuolella.

Kolmosvälin epäonnistumisen sinetöin vielä juoksemalla oikein kunnolla katiskaan yrittäessäni oikaista rastille kielletyn aidan läpi. Lähdettyäni alkuvälistä huolimattomasti väärään suuntaan olin tehnyt suunnitelman perille asti ja olin epähuomiossa tulkinnut kartalta pääseväni kyseisen pihan perältä rastille asti. Aidalla kävin toteamassa karttani olleen niiltä kohdin ikävästi kulunut ja kisani viimeistään siinä vaiheessa taputeltu.

Tuosta aidanraosta suunnittelin puikkaavani

Lopullisen tyrmäyksen koin lopulta jossain vaiheessa kartanvaihdon jälkeen, kun pään lisäksi lakkasivat jalatkin toimimasta. Loppumatkan alamäkivälit tulin parhaani mukaan karvan alle 5min/km-keskivauhdilla ja maaliin hoipertelin hämärän rajamailla. Jonkin aikaa Porvoon raatihuoneentorilla makoiltuani jaksoin omin jaloin autolle. Kiitos runsaslukuiselle yleisölle, jolta sain hyvää kannustusta kisan loppumetreille asti!

Ennen kisaa olin hyvin luottavainen mahdollisuuksiini. Reenit olivat sujuneet vallan hyvin viimeiset pari viikkoa ja kisaviikon vetoreeniinkin osui toistaiseksi vuoden paras kulku. Kunnon tiesin olevan hieman keväistä huonompi, mutta uskoin sen olevan riittävä siitä huolimatta. Ja todennäköisesti se sitä olikin.

MM-haaveiden karattua olen lauantaisen kisan jälkeen asetellut tavoitteita uusiksi ja tehnyt kesäsuunnitelmia. Kun harjoittelukin tuntuu viimein sujuvan, olen miettinyt, missä maisemissa sitä haluaisi kaiken mieluiten heinä-elokuussa harjoitella. Lappiin sitä tulee todennäköisesti jälleen lähdettyä hiomaan Strömstadiin kaavailemaani huippukulkua. Vielä on suunnitelmat pahasti levällään, mutta tämän kesän hittituote, eli Vätsärin erämaa, on alkanut houkutella päivä päivältä enemmän. Täytynee myös siirtää kuntohuippua jokunen viikko myöhemmäksi, ettei tulisi kauden parhaita juoksuja tehtyä jo elokuun lopun reeneissä.

Ylisuorittajan alipalautumistila

Kevään kiireinen kisakausi katsastuksineen, maailmancupeineen ja EM:ineen on omalta osaltani pulkassa. Kaikessa kisailussa on ollut eräänlainen suorittamisen maku, kuten koko pitkän alkuvuoden ohjelmassanikin. Kehnosta feeliksestä johtuen en ole pystynyt nauttimaankaan kevään tarjonnasta siinä määrin kuin se aiemmin on itselleni nautintoa tuottanut. Huhtikuun alusta alkaen on enempi tai vähempi kaikki mennyt urheilun saralla penkin alle, joten EM-sprinttifinaalin jälkeen koittanut kauan odotettu tauko jatkuvasta kisarumbasta ja suorittamisesta oli enemmän kuin tervetullut.

Puolan maailmancupin finaalisuoritus

Jälkiviisautta on todeta, että maalis-huhtikuun taitteen opiskelukiireet yhdistettynä kovaan harjoitusjaksoon oli juuri kisakauden kynnyksellä liikaa. Toki tiesin, ettei tilanne ollut optimaalinen, mutta työt opintopisteiden eteen oli vain tehtävä ja olinhan hyvin selvinnyt urheilun ja opiskelun yhteensovittamisesta siihenkin asti. Luonteeni ei vaan antanut periksi keventää harjoittelua tarpeeksi, koska en halunnut antaa piiruakaan tasoitusta koulun takia. Tuloksena jonkinasteinen ylirasitus- tai ennemminkin alipalautumistila, jonka seuraukset ovat olleet nähtävissä suorituksissani koko kevään tähän päivään asti.

10mila-viikolle asti uskottelin itselleni, että heikko fiilis kääntyy vielä muutaman päivän kevennyksen myötä paremmaksi, mutta ankkuriosuuden mahalasku masensi pahemman kerran. Kulku oli sanalla sanoen surkea ja silloin ymmärsin tarvitsevani muutamaa vuorokautta pitemmän toipumisajan oikeille raiteille palatakseni. Edessä oli kuitenkin vielä yksi kevään päätavoite, jossa pitäisi lyödä tiskiin kevään kovin suoritus.

Viime viikonloppuna olin nimittäin valittuna edustamaan Suomea Euroopan mestaruuskilpailuiden sprinttimatkalla. Olisin sunnuntaina karsinnan tai finaalin lähtöviivalla seistessäni ollut mieluummin missä tahansa muualla kuin siinä hetkessä, jota varten olin koko talven harjoitellut. Suomipaidan pukeminen motivoi yleensä hurjasti, mutta tällä kertaa se tuntui pakkopullalta. Karsinnassa saatoin salaa toivoa jopa tippuvani A-finaalista, jotta ei olisi tarvinnut startata enää toista kertaa illemmalla.

EM-sprintin finaali Kuva: Iveta Malá

Perussuorituksella pääsin joka tapauksessa finaaliin, jossa tulos oli kuitenkin lopulta fiilisten mukainen. Alisuoritin. Yleensä kyseisenlainen tulos ja ennenkaikkea suoritus harmittaisi todella pahasti, mutta nyt olin vain onnellinen, että kisa oli takana eikä tarvitsisi enää suorittaa. Saisin vihdoinkin hengähtää kisakiireistä ja keskittyä parhaan tuloksen saavuttamisen sijaan siihen, mikä olisi tilanne huomioiden parasta minulle.

Ihmismieli on kuitenkin kummallinen. Vaikka vielä viime viikolla koin vaikeaksi motivoitua valmistautumaan arvokisoihin, haluan nyt tehdä kaikkeni toipumiseni eteen. Talven aikana tehty työ on talletettuna jossain ja uskon, että kilpailutauko ja kevyt aerobinen harjoittelu ovat avaimet fyysisen vireen palauttamiseen ennalleen. SM-keskimatkan jätän suosiolla väliin ja Jukolan lähestyessä tunnustelen virettä uudemman kerran. Kolmeen viikkoon ei tarvitse siis näyttää eikä yrittää, ja sekös tekee hööpeliä. Tavoitteena voisi olla vähintäänkin se, että tässä tekstissä kursiivilla kirjoitetut sanat voisi kesäkuun lopussa korvata sanan 'nautinto' taivutusmuodoilla.

#Punakonemöyhii

Vaikkeivat omat suoritukset olekaan antaneet kevään mittaan syytä riemunkiljahduksiin, tuotti seuraystäväni Flon sunnuntainen pronssimitali äärimmäisen suurta myötäiloa. Mitalin varmistuttua unohdin hetkeksi omat ongelmani ja saatoin vain olla onnellinen Flon ensimmäisestä arvokisamitalista. Urheilun riemua parhaimmillaan!

Kotimaisen leiri- ja kisakauden avaus

Inkoon Tveteskogen?

Sveitsistä kotiuduttuani en kerennyt kuin nopeasti poikkeamaan Tampereella ennen uutta leirirupeamaa. Tiukaksi laadittuun leiriohjelmaan olin toki jo varautunut Sveitsin päässä ottamalla muutamat viimeiset päivät kevyemmin palautumisen varmistamiseksi. Tiedossa oli kymmenpäiväinen intensiivinen Etelä-Suomen leiri Punakoneen matkassa.

Ensimmäisen pitkän viikonlopun pidimme päämajaa Kisakalliossa, josta reenit suuntautuivat joko etelärannikolle iloisen Inkoon maisemiin tai viereiseen Karnaisten korpeen. Mäkiset Kisakallion maastot toivat sopivaa vaihtelua rannikon laakeisiin avokalliomaastoihin sekä fyysisesti että taidollisesti. Reenit olivat valmentajana ja huoltajana matkassa olleen Laurin laatimia ja kaikkiin pääharjoituksiin oli merkitkin vietyinä, joten urheilijat saattoivat keskittyä täysillä itse asiaan.

Itse asiaan todella keskityttiinkin, nimittäin heti ensimmäisen Lohjan viikonlopun aikana suunnistuskertoja kertyi komeat seitsemän ja kilsoja 60-70. Pohjoismaisiin maastoihin tottumattomalle kuuri tuntui purevan, mutta väsymyksestä huolimatta askel tuntui kevyeltä vielä sunnuntain suunnistusvetojen lisäksi maanantaiaamun parituntisessa suunnistuksessa Kisakallion maastoissa.

Ohjelmassa reenien välistä rentoutumista biitsillä

Maanantaina karavaani siirtyi Uudeltamaalta Paraisille Pargas IF:n harjoituspaketin kimppuun. Itse koukkasin kohteeseen Tampereen kautta hoitaen lennosta maanantaille osuneet pakolliset kouluvelvoitteet. Illaksi kerkesin hyvin Airiston mökkiimme odottamaan malttamattomana seuraavan päivän neljän harjoitteen päivää.

Tiistain koittaessa jatkoimme viime kevään pääsisäisleiriltä tutuissa maastoissa ja maisemissa möyhimistämme noin kymmenhenkisellä Punakoneen porukalla. Iltaisen submaksimaalisen yöyhteislähtöharjoituksen tulosten perusteella valmennusjohto sinetöi lopulta Paraisten leiriosuuden päättävän Kevätyönviestin joukkueet. Sain kunnian viedä Punakoneen värejä ykkösjoukkueessamme yhdessä Eliaksen ja Flon kanssa. Erityisesti meikäläistä ilahdutti se, että kovia juoksijoita riitti useampaan joukkueelliseen. Lupailee hyvää tulevia suurviestejä ajatellen!

Keskiviikkona porukka jakautui suorittamaan intervallireeniä Vånon kalliomaastoihin ja Paraisten keskusurheilukentälle. Mieli olisi kovasti tehnyt liittyä mukaan ratavetoihin, mutta suomalaiskansalliseen tapaan jätin laadukkaan yhteisharjoituksen käyttämättä. Sen sijaan sooloilin ja juoksin oman viiden tonnin ratatestini aikaan 16.18. Aika vaikuttaa vaatimattomalta, mutta omat fiilikset ja keskiviikkona Paraisilla vaikuttaneet olosuhteet huomioiden olin juoksuuni todella tyytyväinen. Jaksoin ylläpitää tasaista tehoa maaliin asti, eikä väsy tuntunut painavan. Säähavaintojen perusteella etusuoralla ja ensimmäisessä kaarteessa puhaltaneella 10-12 m/s -vastatuulella oli oma vaikutuksensa loppuaikaan, jonka suuruutta en tähän hätään osaa arvioida. Sen kuitenkin tiedän, että 3'30"/km-vauhdin ylläpitäminen tuntui tuossa tuulessa työläältä ja paikoin puuskissa mahdottomalta. Takasuora ei sen sijaan ole koskaan tullut yhtä helposti 3'/km-vauhdilla.

Keskiviikon jälkeen yksi jos toinenkin kevensi harjoituskuormaa kotimainen kisakaudenavaus mielessään. Itsekin kerkesin torstaiaamuna heittämään vai yhden käyräreenin, kun piti taas matkustaa Tampereelle tenttiin. Melkoista sompailua on kevät ollut koulun ja leirien yhdistämisen kanssa, mutta ainakin toistaiseksi yhdistelmä on vielä pysynyt jossain määrin balanssissa. Kokonaiskuormaa kouluhommat ovat toki kasvattaneet, mutta onneksi olen rimaa hipoen saanut aikataulut istumaan yhteen.

Riman ylittämisestä ei sen sijaan voida puhua Kevätyönviestin osalta. Vaikka järjestelyt olivat hyvää luokkaa ja kisaformaatti tälläisenäänkin hauska kokemus, ei kevään ainokaisen yöviestin korvaaminen joukkuekisalla ollut mielestäni oikea ratkaisu. Kuulemma lähes 50% laskeneet osallistujamäärät kielinevät tämän puolesta.

Kisa sen sijaan sujui Punakoneelta oikein mallikkaasti. Kun lähes kaikki juoksijat ovat talven aikana taas nostaneet tasoaan saatettiin voittoa lähteä realistisesti tavoittelemaan useamman joukkueen voimin. Jälkikäteen tarkasteltuna kahdella joukkueella voiton avaimet olivatkin kädessä ja tällä kertaa ykkösjoukkue sai kunnian nousta korkeimmalle korokkeelle, kun kakksojoukkue sortui viimeisen rastin koukkuihin. Viimeksi KYV-voitosta seurasi 10-milan neljäs tila. Aika näyttää, mihin joukkueemme pystyy toukokuun puolen välin tietämissä Falunissa.

Onnelliset voittajat

Leirirupeaman kruunasi vielä sunnuntain kevätkansalliset Raumalla. Tunsin itseni jo Kevätyössä väsyneeksi, mistä syystä päädyin lenkkeilemään keväisen lyhyen pitkän matkan lävitse. Yhdeksän tiukkaa leiripäivää olivat tehneet tehtävänsä ja vähän enemmänkin, koska olin alunperin kaavaillut pystyväni juoksemaan Rauman kansalliset vielä leirin päättävänä reeninä. Hieman reiluun viikkoon merkkautetut lähes 150 suunnistuskilometriä painoivat kuitenkin sen verran, että keventäminen oli ainoa oikea ratkaisu.

Nyt alkuviikosta on voimat alkaneet palailemaan kroppaan ja viikonlopun MC- ja EM-näyttökisoja odottaa jo innolla. Lähtötilanne pitäisi syksyisistä jalkavaivoista huolimatta olla vähintäänkin kohtuullinen. Kilpakumppaneiden kevätkunto määrittelee lopulta sen, miten korkealle oma suoritus riittää tuloslistoilla. Sen voi tarkistaa myös sunnuntaina TV2:n Huippuliiga-lähetyksestä klo 13.30-15.30.

Loppuun asti jaksaneille vielä linkki kartta-arkistooni, josta löytyy leirisetin kartat viivoineen.

Pääsiäisenviettoa sveitsiläisittäin

 Vielä neliminuuttinen katsaus videon muodossa menneeseen Sveitsin leiriin.
 

Pääsiäinen Ticinossa

Valle Verzasca

Johtuen talven Suomen kylmyydestä kärsineiden akillesteni päätin jo hyvissä ajoin suuntaavani tänä keväänä pidennetylle pääsiäisleirille Sveitsiin. Vaikka sveitsiläisten seurakaverien junailemat leirit ovatkin täällä aina olleet laadukkaita ja mukavia kokemuksia, en ole tiiviistä kisakalenterista johtuen kolmeen vuoteen kerinnyt yhtä maailman cup -reissua lukuunottamatta kunnolla maassa vierailemaan. Nyt olikin siis jo korkea aika palata sveitsiläisten pääsiäisperinteiden pariin, mikä oli omalta osaltani vielä 2010-luvun taitteessa enemminkin sääntö kuin poikkeus.

Tällä kertaa pääsiäisenviettoon liittyi mukaan myös suomalaiset seurakaverini Anttu, Lotta ja Sanni. Yhdessä suomalaisista ja sveitsiläisistä suunnistajista koostuneessa porukassa reenasimme venytetyt pääsiäisen pyhät vuoden 2018 EM-mallimaastoissa lämpimässä ja (kuulemma) aina aurinkoisessa Sveitsin eteläisimmässä kantonissa. Olen ainoastaan kerran aiemmin vieraillut Ticinossa osallistuessani vuoden 2005 JWOC-yleisökisoihin. Maisemat ja maastot eivät enää olleet kovin tuoreessa muistissa ja niiden muistojen verestäminen osoittautuikin lopulta todella mieluisaksi puuhaksi.

Rakastuin italiankielisen alueen maastoihin ja harjoitusolosuhteisiin saman tien ja nautin todella mäkisistä rinnemaastoista täysin rinnoin. Vaikka juokseminen oli monin paikoin hankalaa rinteiden jyrkkyydestä johtuen, pidin hyväpohjaisten ticinolaismaastojen tarjoamista suunnistushaasteista kovasti. Rinnesuunnistusharjoitteluun Ticinon rinteet ja välittömästi rajan toisella puolella sijaitsevat vastaavat italialaismaastot soveltuvat kyllä mainiosti, ja, kun tähän yhdistää vielä aurinkoiset ja 20° huitelevat kelit, voi aluetta pitää loistavana kevätleirikohteena rinnesuunnistuksen kanssa painiville suomalaissuunnistajille. Harjoitustarjontaa voi tarkastella kartta-arkistossani. Täydentelen vielä Mittelland-osion karttoja jahka kerkeän.

Ratametrejä nousumetrien vastapainoksi. Jälkimmäisiä taisi kuitenkin kertyä enemmän.

Huippu-urheilijan vaatimustasot leirikohteen harjotusten ulkopuolisten asioiden osalta ei usein kestävyysurheilijoiden keskuudessa ole kovin korkealla, mutta en todellakaan pistänyt Ticinossa pahakseni, että aina katseen nostaessaan kohtasi lumihuippuiset vuorenhuiput sinistä taivasta vasten. Kaikkiin reeneihin oli liput vietynä ja kartat painettuna, joten urheilijan ei tarvinnut keskittyä kuin vaativan harjoitusohjelman toteuttamiseen. Leirikokemuksen täydensi majoitus perinteisessä ticinolaisessa kivitalossa ja aamuisin naapurista noudettu vastalypsetty lehmänmaito.

Jos seuraavina vuosina vuorossa oleviin Viron ja Latvian MM-kisoihin tähtääminen tuntuu maastoista johtuen pakkopullalta, voi Sveitsin EM-maastot tarjota motivoivamman kannustimen harjoitteluun. Olen usein huono saamaan itseäni aamulenkille, mutta täällä ei senkään asian kanssa tarvinnut pahemmin painiskella. Oheiselta videolta voi katsastaa yhtenä aamuna kuvaamani koosteen aamulenkkimaisemista:

Nyt yritän parhaillaan toipua leirirasituksesta, jotta olisin valmis viikonloppuna alkavaan Punakoneen Etelä-Suomen leiritykseen.

Leirikeskusterveiset

Kolmiviikkoinen suunnistuskuuri maajoukkueen leirikeskuksessa Barbatessa alkaa olemaan loppusuoralla. Leirin kuulumiset voit katsastaa oheisesta videoblogipäivityksestä.

Nyt pariksi viikoksi koti-Suomeen lepäämään ja ralli jatkuu kahden viikon päästä Sveitsissä!

Kotimaan kuulumiset

Neljän viikon kotileiri alkaa olemaan paketissa ja parin tunnin päästä nousee kone Helsinki-Vantaalta kohti Malagaa. Neliviikkoisen kuulumiset voi katsastaa oheiselta videolta.

Adios!

Opiskelun ja urheilun yhdistämisen taide

Kaksoistunti juoksumattoharjoittelun perusteista

Monista urheilumedioista, eritoten Kestävyysurheilu.fi:stä, pääsee usein lukemaan toisten urheilijoiden harjoittelusta, joita on perinteisesti maustettu tyypillisillä päivä- tai viikko-ohjelmilla. Koska olen aina hyvin innoissani saadessani luettavakseni tällaisen esimerkkiviikon tai -päivän, ajattelin itsekin tarjota muille kaltaisilleni esimerkin omasta tyypillisestä helmikuun alun päivästäni. Koska prioriteettini ovat päälle painavan kandidaatintyön johdosta kääntynyt muutamaksi viikoksi näin tammi-helmikuun vaihteessa urheilun ja opiskelun välillä joiltain osin päälaelleen, esitän oman esimerkkini siitä syystä hieman epätyypillisestä näkökulmasta. Aluksi kuitenkin hieman pohjustusta - jossain määrin päälaellaan sekin...

Kahtena edeltävänä kautena olen jakanut harjoitteluani Tampereen teknillisessä yliopistossa kausitasolla todella epätasaisesti siten, että olen kerryttänyt opintorankipisteitäni suhteessa merkittävästi ahkerammin syys- kuin kevätkaudella. Tämä on mahdollistanut paremman keskittymisen pääaineeni suunnistuksen opintoihin joulun jälkeen ja antanut vapaammat kädet kevään, pääasiassa Etelä-Eurooppaan suuntautuneiden, opintomatkojen suunnittelun suhteen. Yhtään näiltä matkoilta saamaani oppia väheksymättä on parhaat oppimistulokset saavutettu kuitenkin Suomi-paita päällä pääosin kesälle ajoittuvissa loppukokeissa. Jotkut ovat niitä nimeltä mainitsemattomien, hieman kokemattomampien tieteenharjoittajien osalta joskus ilkeämielisesti kutsuneet myös opintomatkoiksi.

Pääaineopintoja Karhuhallissa

Johtuen viime vuosina käymättä jääneistä kevätkauden kisoista oli meneillään olevan kauden suunnitelmat laadittava eri strategialla. Muutamat keväällä juostavat kisat eivät sinällään hirveästi häiritse etelän opintomatkoja, mutta erinäisistä itsestäni johtuvista ja johtumattomista syistä, joita en tähän yhteyteen lähde sen enempää erittelemään, venyi tehoblokin, jota myös kandidaatintyöksi olen kuullut nimitettävän, toteutus tarkasta vuosisuunnitelmasta huolimatta kevätkauden puolelle. Tämän seurauksena on viime viikot vietetty vahvasti harjoittelun merkeissä unohtamatta kuitenkaan pääaineopintojen eteenpäin viemistä. Opinnot ovatkin edenneet harjoitusväsymyksestä huolimatta aikataulussa, ja, vaikka pistokoetulosten perusteella pänttääminen onkin tuntunut hyvin purreen, löydettiin rehtorin kanssa yhteistuumin opiskelutekniikoissa vielä pieniä viilaamisen paikkoja. Niistä kuitenkin lisää joskus toiste...

Miltä sitten näyttää tyypillinen harjoituspäiväni näin talven taitteessa?

6.50 Herätys ja aamupala
8.00 Pääaineopintoja Pirkkahallissa, luennoitsijoina professorit P. Harju & E. Lammikko, luennon aiheena kestovoimaharjoittelu kiertokuntopiirityyppisesti
9.30 kevyt välipala ja siirtyminen Hervannan harjoituskeskukseen
10.30 pitkähkö omatoimireeni
13.00 lounas harjoituskeskuksen ruokalassa
13.45 päivän toinen harjoitus, joka tyypillisesti toteutetaan hieman lyhyempänä ja kevyempänä
15.30 pääaineopintojen suorittamista omatoimisesti, aiheena juoksumatto- ja crosstrainer-harjoittelun perusteet
17.50 paluu harjoituskeskukseen ja päivällinen ruokalassa
18.30 päivän kolmas, viimeinen ja pisin harjoitus
21.30 kotiutuminen, iltapala ja iltatoimet, jotka pitävät sisällään muun muassa lyhyen jokailtaisen kertauksen alaraajavenyttelyn ja nilkkajumpan alkeista

Yhteensä päivään sisältyi noin 7h matalatehoista harjoittelua, jonka ohessa ehdin viedä opintojanikin eteenpäin parin, kolmen tunnin verran.

Viime päivinä olen ollut havaitsevanani lievää harjoitusväsymystä ja ennustankin sen vielä entisestään lisääntyvän tulevan viikon aikana. Onneksi kolmiviikkoinen ainejärjestön opintomatka katkaisee tiukan harjoitusjakson juuri sopivasti alkaen viikon päästä maanantaina 15.2.

Paluu etelänleirin tunnelmiin

Koska Pirkanmaalla vallitseva keli oli tänä aamuna aamureeneihin suunnatessani varsin masentava, päätin vapaan alkuiltapäivän piristykseksi keräillä tammikuisen Kanarian leirimme parhaita otoksia kasaan julkaistavaksi.

Heikoista keleistä huolimatta uskon jaksavani harjoittaa fysiikkaani vielä seuraavat kolme viikkoa koti-Suomessa ennen vuoden ensimmäistä suunnistusleiriä. Ilmassa leijuva jäätävä tihku ei kuitenkaan onneksi haittaa iltapäiväisiä hallivetoja.

¡Hasta luego!