25manna

Teksti julkaistu alunperin Tampereen Pyrinnöin sivuilla Pyrintö Stories -blogissa: http://tampereenpyrinto.fi/pyrinto-stories-1/

Huoltohommatkin osaa olla palkitsevia ja innostavia. Opin sen, kun olin huoltamassa ykkösjoukkuettamme Tukholman lähistöllä lokakuun alussa perinteisesti järjestettävässä 25mannassa. Kotiintuomisina oli voitto ja vuoden käyttöoikeus ”Maailman Paras Suunnistusseura” –titteliin, joten saatan olla panokseeni tyytyväinen.

Viesti on aina kuulunut omassa kisakalenterissani syksyn ehdottomiin kohokohtiin. Halusin sen kuuluvan tänäkin vuonna, vaikka en kesäisiltä leikkausoperaatioiltani pystyisi juoksijana joukkuetta auttamaankaan. Niinpä tarjouduin elokuun alussa Lammikolle avuksi huoltotehtäviin, koska halusin antaa oman panokseni joukkueemme eteen.

En osannut etukäteen arvata, että toppatakkiosastolla jännittää siinä missä juoksijanakin. Itse asiassa jännitettävää oli nyt 25-kertainen määrä. Laivalla nukkuu aina huonosti, mutta nyt yö oli erityisen levoton ja heräsin kolme tuntia ennen satamaan tuloa hermoilemaan. Kun en saanut unen päästä enää kiinni, käytin loppuyön edellisiltana julkaistujen juoksujärjestysten pänttäämiseen. Vertaistukea hain pikaviestinpalvelun välityksellä sairastumisen vuoksi Sveitsiin jäämään joutuneelta Punakoneen valmentajalta, Severin Howaldilta. Aamupalalla ei ollut nälkä, mutta huoltajan velvollisuudessa lusikoin pekonit ja lihapullat puoliväkisin alas.

Olin etukäteen miettinyt kaikkea järkevää sanottavaa joukkueelle, mutta mikään visioimistani skenaarioista ei muistunut mieleen siinä vaiheessa, kun yritin tärisevin mikkiä pitelevin käsin antaa viimeistä voitelua joukkueelle bussissa matkalla kisapaikalle. Lammikko veti vuosien kokemuksella varmaan tyyliinsä kaikki tärkeät latteudet koodin tarkastamisesta ja omasta työstä.

Kuva: Lammikko

Kisapaikalla jakelin varmoin ottein numerot ja hakaneulat juoksijoille. Siitä suoriuduin tyylipuhtaasti kuin vanha tekijä, vaikka itse sanonkin. Lääkitsin Laakkosen ja Niemen, kannustin Eliaksen vaihtoon ja siirryin vaihtoalueelle ensimmäisen massaosuuden viestinviejien tueksi. Siitä eteenpäin kisa soljui eteenpäin omalla painollaan. Flowssa, tavallaan. Keräsin takit, toivotin tsempit, juotin vedet, syötin banaanit, kyselin kommentit, tarjosin takit ja päivystin leimantarkastuksen ovella. Saateltuani Haanpään Aspin (IFK Göteborg) reitinvalinnalle ja neuvottuani Johanille, miten Venla pitäisi ankkuriosuudelle päästää, saatoin joukkueen puolesta vain jännittää.

Koska olen suorittaja, tein senkin viimeisen päälle kunnolla. Sveitsin tietotoimistosta sain mobiililaitteeseeni kellontarkasti väliaikatietoja silloinkin, kun kuulutuksesta ei ottanut kisapaikalla selvää. Puntaroitiin jätkien kanssa, miten IFK Göteborgin Sara Hagströmin maailman cupin finaaleissa puhjennut huippukunto mahtaa ankkuriosuudella realisoitua. Puhisin kaulukseeni varovaisia riemunhuudahduksia, kun Johan sai Göteborgin kiinni. Tuuletin jo hieman rohkeammin, kun kuulutus kertoi Venlan saapuvan radiorastille yksin. Liikutuin, kun joukkue juoksi yhdessä loppusuoraa.

Kuva: Emma Persson/25manna

Vaikka voittamisesta ei joukkueelle missään vaiheessa ääneen puhuttukaan, oli se joukkueenjohdon kesken viikonlopun ainoa tavoite. Voitto tuntui mahdottoman hyvältä, vaikken voinutkaan olla juoksijana itse mukana. Kahdesti ei kuitenkaan tarvitse pohtia, kumpaan hommaan sitä sisäistä paloa enempi löytyy. Olen varma, että uusista jaloistani tulee vielä todella hyvät! Siitä antoi jo osviittaa perinteinen pyrintöläisten 25manna-reissun päättävä leppäkeihäskisa. Haastavista oloista huolimatta raivasin tieni ensimmäistä kertaa alkukarsinnoista jatkoon. Olkoon tavoitteena, ettei ensi vuoden jälkeen tule urheilusaavutuksista päälimmäisenä mieleen omat keihäänheittomeriitit.