PWT China Tour & Beijing O-Week

Better late than never, like we Finns are used to saying. Finally I found some time to reflect back to the great ten days I spent in Beijing in the end of October together with 40 or so other orienteers from around the world. I will forever remember all these wonderful people since I possess several group photos of us that we were always asked to line up for wherever we were. Instead of "Smile!" they used to say "I love Beijing O-week" down there ;)

"I love Beijing O-week!"

Before the trip I didn't quite know what to expect. I have never been to a training camp or competition trip knowing that little what was waiting for me out there and, to be honest, it was kind of exciting! I had never been to China, or even Asia, before which added to my excitement. However, I had complete trust to the organizers to take care of everything and they certainly did.

Speculation going on

From the moment I walked through Customs in Beijing airport to the moment I checked-in to return home one and a half weeks later everything from meals and rides to tours and races was organized for us. With a little help from few Czechs the Chinese organizers held high-level competitions in some of the finest parks around Beijing and our lovely local guides made sure we were always at the right place at the right time. We didn't need to stress about being on time and could fully enjoy the events, city, culture, people, and sights. A company called Learnjoy, which is promoting orienteering in China, was a big sponsor for this edition of PWT China Tour and it was a great pleasure getting to know their representative as well as business more closely. In competitions we were using a punching system developed by them and I'm sure everyone found it a realiable and fast alternative to better-known SportIdent and emit! I wonder when we will see this system being used in Europe for the first time...

Punching the finish line at the first stage of Beijing O-week

 As I said, the races were of high-level and run in great surroundings. It was a lot of fun racing in environments we didn't know by heart already at the starting line. In three out of the five events we took part to we knew simply nothing what was about to come. That's something I enjoyed and I would have enjoyed even more if only I had been able to race even close to my own level. But this has been the case throughout the season, mostly due to overtraining in the spring, and although I was a bit dissapointed in my shape I was somehow expecting everything to turn out the way it did.

Temple of Heaven

Beside competing we had time to check the obligatory Unesco World Heritage sites: the Great Wall, Forbidden city, Temple of Heaven and the Summer Palace. The architecture is really beautiful and the grandeur of these places spectacular and I'm happy to have been to these sites. However, I'm already looking very much forward for my next visit to get a chance to see more lesser-known sights and get to know the local lifestyle better.

Summer Palace

 The best thing about the trip was definitely the fact that we were able to be so much more in contact with the other athletes than we are ever able to in international races in Europe. I'm so glad I had the chance to be part of this and I won't hesitate a moment if I only get a chance to join another time. First the phrase we were told to say aloud in every group photo felt forced but towards the end of the week I realized that I do love Beijing O-week!

PS. Remember to check the awesome video of Beijing O-week made by the organizers!

Hyvän rinttiradan tunnusmerkit

Lauantaisen MM-avauksen jälkeinen keskustelu sosiaalisessa mediassa arvokilpailuratojen haastavuudesta kirvoitti itsenikin ottamaan kantaa asiaan. Moni suomalaisurheilija oli finaalin jäljiltä kanssani samaa mieltä, etteivät MM-sprintin finaalien radat olleet (viime vuoden finaalien tavoin) MM-kilpailujen arvon mukaisia. Arvostelijoiden lisäksi löytyi luonnollisesti myös finaaliradan riittävän vaativuustason puolustajia ja niitä joiden mielestä suomalaisurheilijoiden kommentit olivat katkerien häviäjien selittelyjä. Osa kaipasi enemmän tekoaitoja, osa oli tyytyväinen ettei turhanpäiväiseen aitakikkailuun oltu sorruttu. Sprinttisuunnistustehtävienhän kuuluu olla suoritettavissa täydessä juoksuvauhdissa. Keskustelussa sivuttiin suomalaisten rinttikisojen luonteenpiirteiden vaikutusta suomalaisurheilijoidemme sprinttisuunnistustaitoihin ja täysin riittämättöntä vauhtireserviä.

Pohjustan hieman omaa mielipidettäni radan helppoudesta, ettei näkemykseni jäisi twitterpäivitysten tavoin perusteettomaksi kommentiksi. MM-sprintin finaali on kaikkien karsinnan läpäisevien urheilijoiden keskuudessa kauden muutaman tärkeimmän kisastartin joukossa; uskallan väittää, että suurimmalla osalla se on juuri se tärkein. Tämä tarkoittaa sitä, että kilpailuun valmistaudutaan niin hyvin kuin suinkin mahdollista. Kaikille tuttujen Googlen kartta- ja street view -palveluiden lisäksi olen vuoden mittaan pyrkinyt onkimaan tietoja muun muassa Strömstadin kaupungin ja kilpailukeskuksen viereisen terveyskeskuksen kotisivuilta. Ja minä en ole edes käynyt läpi viimeisen kuukauden intensiivisintä tutustumisruljanssia, kun paikka ei viime vuosien tavoin kisoihin auennut. Itse vihaan tätä tutustumistyötä, mutta jos ei halua antaa kilpakumppaneille siimaa on se välttämätön paha. Tämän seurauksena maasto tunnetaan lopulta yhtä hyvin, tai jopa paremmin, kuin omat kotinurkat kotona Suomessa.

Hyvän radan laatiminen kaikille tuttuun maastoon on ratamestarille haastava tehtävä. Maaston muokkaaminen helpottaa tehtävää, ja siihen tarkoitukseen ei ole toistaiseksi keksitty muuta ratkaisua kuin tekoaidoin suljetut kulkuväylät. Niiden käyttämistä tämän vuotisessa MM-sprintissä pidin siitäkin syystä välttämättömänä, että miestenkin lopullisen tuloslistan kymppikärjestä puolet oli aiemmin kisannut täsmälleen samalla alueella. Siihen peilaten tekoaitojen hyvin vähäistä käyttöä voi pitää jopa pöyristyttävänä, koska kaikki MM-kisojen osallistujat eivät olleet lähtökohtaisesti samalla viivalla. Jokainen joskus sprintti- tai maastosuunnistanut tietää, että toinen suunnistuskerta samassa maastossa on aina edeltäjäänsä helpompi.

Tekoaidat moni yhdistää välittömästi kahden vuoden takaiseen Imatran maailmancupiin, vaikka tarjolla on monia muita parempia esimerkkejä niiden onnistuneesta käytöstä. MM-tasolla maastoiksi pyritään varmasti valitsemaan lajiin parhaalla mahdollisella tavalla sopivat alueet. Tällöin aitojen käyttötarkoitus on ennemmin kaikille entuudestaan jollain tasolla tutun maaston muokkaaminen kuin maaston mahdollistamien suunnistustehtävien hankaloittaminen (vrt. labyrinttisuunnistukset nurmikentällä). Aitojen käyttö turvaa tässä tapauksessa lajin perimmäisen luonteen: entuudestaan tuntemattomien suunnistustehtävien suorittamisen kisan aikana kartan perusteella. Kaikkien mielestä on varmasti lajinomaisempaa suorittaa tehtäviä kisassa kuin kisaa edeltävinä viikkoina kirjoituspöydän ääressä.

Siinä painavimmat perusteluni finaaliratojen helppoudesta hyvin valmistautuneille huippusuunnistajille. Radat ovat ulkopuolisille ihan kelvollisen oloiset, mutta asetettaessa oikeaan kontekstiin yksinkertaisesti liian helpot. Minun puolestani siihen mielipiteeseen ovat oikeutettuja myös kisoissa esiintyneet edustajamme, vaikkeivat kaikkien mielestä tarpeeksi kovaa kuljekaan. Kuten kahden vuoden takaiset Imatran kisatkin osoittivat ei äärimmilleen viedyllä aitojen käytölläkään tunnu olevan lopulta järin suurta merkitystä lopputuloksiin. Lysell ja Alm olisivat varmasti olleet vahvoilla lauantaina kisassa kuin kisassa.

Parhain ratkaisu olisi tietenkin Googlen palveluiden lisääminen WADAn kiellettyjen aineiden listalle. Yllätystesteissä tulisi veri- ja virtsanäytteiden lisäksi ottaa näyte urheilijan selaimen sivuhistoriasta. Sanktioksi ehdotan kilpailukieltoa vakoilluilla alueilla järjestettäviin tapahtumiin.

Onneksi Strömstadissa on nyt rintit kisailtu ja voidaan keskittyä maastomatkoille. Mitä parhainta onnea ja menestystä koko Suomen joukkueelle!

Vätsäri - the best O-terrains in the world?

Decided to write this post in English due to some foreign readers who have shown interest in my trip up north. A three-day-hike in the heart of Vätsäri wilderness area was part of my 2,5 week excursion in Finnish Lapland that ended yesterday, and am only going to concentrate on these three days in this post.

Redmachine enjoying Vätsäri

 Many have asked me how I got the idea to head for Vätsäri. I cannot really recall how I came across with the idea of going for orienteering there for the very first time, but everything might have well started already some years ago after having read the imaginary schedule by Pellon Ponsi athletes of the well-known Finnish Huippuliiga. The landscape of Äälisselkä seemed truly magical for a guy from southern Finland. And now, after having visited the place for real, it still does.

There was some sort of excitement in the air the days preceding the hike. I had been looking extremely much forward to this opportunity while planning the trip the last weeks. Things like where to park, what route and how much to hike, where to orienteer, where to eat and sleep etc. had to be carefully planned in advance. Due to limited time resources and the location of the very best orienteering areas we were daily forced to combine quite a lot of hiking with our orienteering trainings.

Since the best terrains were situated 20km from the nearest road, it was obvious that at least 40km had to be hiked to reach these areas. We settled with a plan where we would spend our first day mostly hiking to reach the furthermost point of our trip. Besides our first O-training on the way, we hiked more or less non-stop to reach our destination before the sunset. (Note: In the beginning of August the sun does already set for two hours on these latitudes.)

Whereas the terrain of our first O-training was already a joy to run in, we were still expecting the best ones to come on the second day. And the trainings on the open higlands of Vätsäri the following day didn't let us down. Not even the slight drizzle could depress us during our trainings that day. My expectations were high, but both of the terrains were definitely able to stand up for them! In fact I was so excited while running in there that I was celebrating like having won a championship race by throwing my hands up in the air and shouting in joy. Few times I had to take a break to digest the wonderful views and natural beauty of the rugged landscape.

Breathtaking views

The fact that we had to work relatively much to reach these remote areas added to the experience, but even when trying to think as objectively as possible I can't help but to admit that these terrains were the best for orienteering purposes that I've ever run in. The biggest reasons are the good to excellent runnability, richness in contour details, excellent visibility, and magnificent views. Navigating between the small ponds and hilltops of bare rock was a unique experience.

The whole trip ended up being sort of a block of aerobic training with approximately 40km of hiking and 44km of orienteering within three days. We only had time to do four separate O-trainings in addition to hiking, but in terms of overall training load it surely was enough :) What weren't enough, though, were the number of days spent in the wilderness because I felt there was so much left to explore. That makes me wanna return!

Below is also a video compilation of our hike. Enjoy!

Piste i:n päälle

Viimeinenkin oljenkorsi kesän tavoitteiden saavuttamiseksi katkesi männä lauantaina helteisessä Porvoossa. Jollain tapaa kyseinen Huippuliigan suoritukseni kuvastaa hyvin koko kevään kulkua. Toisin sanoen mikään ei onnistunut. Ei jaksa edes harmittaa mikään kisan yksittäinen vastoinkäyminen, koska tavalla tai toisella se kisa oli näköjään tarkoitettu meneväksi mönkään.

Kisa lähti heti alusta asti väärille jengoille ja meni hätäilyksi. En ollut valmis tekemään sellaista suunnistussuoritusta kuin parhaimmillani osaan. Osaltaan siihen vaikutti varmaankin viimeinen mahdollisuus lyödä MM-näytöt pöytään ja osaltaan heikosti menneen kevään myötä hieman rakoileva itseluottamus. Kisahan oli sen myötä jo pilalla kolmosvälin alkupuolella.

Kolmosvälin epäonnistumisen sinetöin vielä juoksemalla oikein kunnolla katiskaan yrittäessäni oikaista rastille kielletyn aidan läpi. Lähdettyäni alkuvälistä huolimattomasti väärään suuntaan olin tehnyt suunnitelman perille asti ja olin epähuomiossa tulkinnut kartalta pääseväni kyseisen pihan perältä rastille asti. Aidalla kävin toteamassa karttani olleen niiltä kohdin ikävästi kulunut ja kisani viimeistään siinä vaiheessa taputeltu.

Tuosta aidanraosta suunnittelin puikkaavani

Lopullisen tyrmäyksen koin lopulta jossain vaiheessa kartanvaihdon jälkeen, kun pään lisäksi lakkasivat jalatkin toimimasta. Loppumatkan alamäkivälit tulin parhaani mukaan karvan alle 5min/km-keskivauhdilla ja maaliin hoipertelin hämärän rajamailla. Jonkin aikaa Porvoon raatihuoneentorilla makoiltuani jaksoin omin jaloin autolle. Kiitos runsaslukuiselle yleisölle, jolta sain hyvää kannustusta kisan loppumetreille asti!

Ennen kisaa olin hyvin luottavainen mahdollisuuksiini. Reenit olivat sujuneet vallan hyvin viimeiset pari viikkoa ja kisaviikon vetoreeniinkin osui toistaiseksi vuoden paras kulku. Kunnon tiesin olevan hieman keväistä huonompi, mutta uskoin sen olevan riittävä siitä huolimatta. Ja todennäköisesti se sitä olikin.

MM-haaveiden karattua olen lauantaisen kisan jälkeen asetellut tavoitteita uusiksi ja tehnyt kesäsuunnitelmia. Kun harjoittelukin tuntuu viimein sujuvan, olen miettinyt, missä maisemissa sitä haluaisi kaiken mieluiten heinä-elokuussa harjoitella. Lappiin sitä tulee todennäköisesti jälleen lähdettyä hiomaan Strömstadiin kaavailemaani huippukulkua. Vielä on suunnitelmat pahasti levällään, mutta tämän kesän hittituote, eli Vätsärin erämaa, on alkanut houkutella päivä päivältä enemmän. Täytynee myös siirtää kuntohuippua jokunen viikko myöhemmäksi, ettei tulisi kauden parhaita juoksuja tehtyä jo elokuun lopun reeneissä.

Ylisuorittajan alipalautumistila

Kevään kiireinen kisakausi katsastuksineen, maailmancupeineen ja EM:ineen on omalta osaltani pulkassa. Kaikessa kisailussa on ollut eräänlainen suorittamisen maku, kuten koko pitkän alkuvuoden ohjelmassanikin. Kehnosta feeliksestä johtuen en ole pystynyt nauttimaankaan kevään tarjonnasta siinä määrin kuin se aiemmin on itselleni nautintoa tuottanut. Huhtikuun alusta alkaen on enempi tai vähempi kaikki mennyt urheilun saralla penkin alle, joten EM-sprinttifinaalin jälkeen koittanut kauan odotettu tauko jatkuvasta kisarumbasta ja suorittamisesta oli enemmän kuin tervetullut.

Puolan maailmancupin finaalisuoritus

Jälkiviisautta on todeta, että maalis-huhtikuun taitteen opiskelukiireet yhdistettynä kovaan harjoitusjaksoon oli juuri kisakauden kynnyksellä liikaa. Toki tiesin, ettei tilanne ollut optimaalinen, mutta työt opintopisteiden eteen oli vain tehtävä ja olinhan hyvin selvinnyt urheilun ja opiskelun yhteensovittamisesta siihenkin asti. Luonteeni ei vaan antanut periksi keventää harjoittelua tarpeeksi, koska en halunnut antaa piiruakaan tasoitusta koulun takia. Tuloksena jonkinasteinen ylirasitus- tai ennemminkin alipalautumistila, jonka seuraukset ovat olleet nähtävissä suorituksissani koko kevään tähän päivään asti.

10mila-viikolle asti uskottelin itselleni, että heikko fiilis kääntyy vielä muutaman päivän kevennyksen myötä paremmaksi, mutta ankkuriosuuden mahalasku masensi pahemman kerran. Kulku oli sanalla sanoen surkea ja silloin ymmärsin tarvitsevani muutamaa vuorokautta pitemmän toipumisajan oikeille raiteille palatakseni. Edessä oli kuitenkin vielä yksi kevään päätavoite, jossa pitäisi lyödä tiskiin kevään kovin suoritus.

Viime viikonloppuna olin nimittäin valittuna edustamaan Suomea Euroopan mestaruuskilpailuiden sprinttimatkalla. Olisin sunnuntaina karsinnan tai finaalin lähtöviivalla seistessäni ollut mieluummin missä tahansa muualla kuin siinä hetkessä, jota varten olin koko talven harjoitellut. Suomipaidan pukeminen motivoi yleensä hurjasti, mutta tällä kertaa se tuntui pakkopullalta. Karsinnassa saatoin salaa toivoa jopa tippuvani A-finaalista, jotta ei olisi tarvinnut startata enää toista kertaa illemmalla.

EM-sprintin finaali Kuva: Iveta Malá

Perussuorituksella pääsin joka tapauksessa finaaliin, jossa tulos oli kuitenkin lopulta fiilisten mukainen. Alisuoritin. Yleensä kyseisenlainen tulos ja ennenkaikkea suoritus harmittaisi todella pahasti, mutta nyt olin vain onnellinen, että kisa oli takana eikä tarvitsisi enää suorittaa. Saisin vihdoinkin hengähtää kisakiireistä ja keskittyä parhaan tuloksen saavuttamisen sijaan siihen, mikä olisi tilanne huomioiden parasta minulle.

Ihmismieli on kuitenkin kummallinen. Vaikka vielä viime viikolla koin vaikeaksi motivoitua valmistautumaan arvokisoihin, haluan nyt tehdä kaikkeni toipumiseni eteen. Talven aikana tehty työ on talletettuna jossain ja uskon, että kilpailutauko ja kevyt aerobinen harjoittelu ovat avaimet fyysisen vireen palauttamiseen ennalleen. SM-keskimatkan jätän suosiolla väliin ja Jukolan lähestyessä tunnustelen virettä uudemman kerran. Kolmeen viikkoon ei tarvitse siis näyttää eikä yrittää, ja sekös tekee hööpeliä. Tavoitteena voisi olla vähintäänkin se, että tässä tekstissä kursiivilla kirjoitetut sanat voisi kesäkuun lopussa korvata sanan 'nautinto' taivutusmuodoilla.

#Punakonemöyhii

Vaikkeivat omat suoritukset olekaan antaneet kevään mittaan syytä riemunkiljahduksiin, tuotti seuraystäväni Flon sunnuntainen pronssimitali äärimmäisen suurta myötäiloa. Mitalin varmistuttua unohdin hetkeksi omat ongelmani ja saatoin vain olla onnellinen Flon ensimmäisestä arvokisamitalista. Urheilun riemua parhaimmillaan!

Kotimaisen leiri- ja kisakauden avaus

Inkoon Tveteskogen?

Sveitsistä kotiuduttuani en kerennyt kuin nopeasti poikkeamaan Tampereella ennen uutta leirirupeamaa. Tiukaksi laadittuun leiriohjelmaan olin toki jo varautunut Sveitsin päässä ottamalla muutamat viimeiset päivät kevyemmin palautumisen varmistamiseksi. Tiedossa oli kymmenpäiväinen intensiivinen Etelä-Suomen leiri Punakoneen matkassa.

Ensimmäisen pitkän viikonlopun pidimme päämajaa Kisakalliossa, josta reenit suuntautuivat joko etelärannikolle iloisen Inkoon maisemiin tai viereiseen Karnaisten korpeen. Mäkiset Kisakallion maastot toivat sopivaa vaihtelua rannikon laakeisiin avokalliomaastoihin sekä fyysisesti että taidollisesti. Reenit olivat valmentajana ja huoltajana matkassa olleen Laurin laatimia ja kaikkiin pääharjoituksiin oli merkitkin vietyinä, joten urheilijat saattoivat keskittyä täysillä itse asiaan.

Itse asiaan todella keskityttiinkin, nimittäin heti ensimmäisen Lohjan viikonlopun aikana suunnistuskertoja kertyi komeat seitsemän ja kilsoja 60-70. Pohjoismaisiin maastoihin tottumattomalle kuuri tuntui purevan, mutta väsymyksestä huolimatta askel tuntui kevyeltä vielä sunnuntain suunnistusvetojen lisäksi maanantaiaamun parituntisessa suunnistuksessa Kisakallion maastoissa.

Ohjelmassa reenien välistä rentoutumista biitsillä

Maanantaina karavaani siirtyi Uudeltamaalta Paraisille Pargas IF:n harjoituspaketin kimppuun. Itse koukkasin kohteeseen Tampereen kautta hoitaen lennosta maanantaille osuneet pakolliset kouluvelvoitteet. Illaksi kerkesin hyvin Airiston mökkiimme odottamaan malttamattomana seuraavan päivän neljän harjoitteen päivää.

Tiistain koittaessa jatkoimme viime kevään pääsisäisleiriltä tutuissa maastoissa ja maisemissa möyhimistämme noin kymmenhenkisellä Punakoneen porukalla. Iltaisen submaksimaalisen yöyhteislähtöharjoituksen tulosten perusteella valmennusjohto sinetöi lopulta Paraisten leiriosuuden päättävän Kevätyönviestin joukkueet. Sain kunnian viedä Punakoneen värejä ykkösjoukkueessamme yhdessä Eliaksen ja Flon kanssa. Erityisesti meikäläistä ilahdutti se, että kovia juoksijoita riitti useampaan joukkueelliseen. Lupailee hyvää tulevia suurviestejä ajatellen!

Keskiviikkona porukka jakautui suorittamaan intervallireeniä Vånon kalliomaastoihin ja Paraisten keskusurheilukentälle. Mieli olisi kovasti tehnyt liittyä mukaan ratavetoihin, mutta suomalaiskansalliseen tapaan jätin laadukkaan yhteisharjoituksen käyttämättä. Sen sijaan sooloilin ja juoksin oman viiden tonnin ratatestini aikaan 16.18. Aika vaikuttaa vaatimattomalta, mutta omat fiilikset ja keskiviikkona Paraisilla vaikuttaneet olosuhteet huomioiden olin juoksuuni todella tyytyväinen. Jaksoin ylläpitää tasaista tehoa maaliin asti, eikä väsy tuntunut painavan. Säähavaintojen perusteella etusuoralla ja ensimmäisessä kaarteessa puhaltaneella 10-12 m/s -vastatuulella oli oma vaikutuksensa loppuaikaan, jonka suuruutta en tähän hätään osaa arvioida. Sen kuitenkin tiedän, että 3'30"/km-vauhdin ylläpitäminen tuntui tuossa tuulessa työläältä ja paikoin puuskissa mahdottomalta. Takasuora ei sen sijaan ole koskaan tullut yhtä helposti 3'/km-vauhdilla.

Keskiviikon jälkeen yksi jos toinenkin kevensi harjoituskuormaa kotimainen kisakaudenavaus mielessään. Itsekin kerkesin torstaiaamuna heittämään vai yhden käyräreenin, kun piti taas matkustaa Tampereelle tenttiin. Melkoista sompailua on kevät ollut koulun ja leirien yhdistämisen kanssa, mutta ainakin toistaiseksi yhdistelmä on vielä pysynyt jossain määrin balanssissa. Kokonaiskuormaa kouluhommat ovat toki kasvattaneet, mutta onneksi olen rimaa hipoen saanut aikataulut istumaan yhteen.

Riman ylittämisestä ei sen sijaan voida puhua Kevätyönviestin osalta. Vaikka järjestelyt olivat hyvää luokkaa ja kisaformaatti tälläisenäänkin hauska kokemus, ei kevään ainokaisen yöviestin korvaaminen joukkuekisalla ollut mielestäni oikea ratkaisu. Kuulemma lähes 50% laskeneet osallistujamäärät kielinevät tämän puolesta.

Kisa sen sijaan sujui Punakoneelta oikein mallikkaasti. Kun lähes kaikki juoksijat ovat talven aikana taas nostaneet tasoaan saatettiin voittoa lähteä realistisesti tavoittelemaan useamman joukkueen voimin. Jälkikäteen tarkasteltuna kahdella joukkueella voiton avaimet olivatkin kädessä ja tällä kertaa ykkösjoukkue sai kunnian nousta korkeimmalle korokkeelle, kun kakksojoukkue sortui viimeisen rastin koukkuihin. Viimeksi KYV-voitosta seurasi 10-milan neljäs tila. Aika näyttää, mihin joukkueemme pystyy toukokuun puolen välin tietämissä Falunissa.

Onnelliset voittajat

Leirirupeaman kruunasi vielä sunnuntain kevätkansalliset Raumalla. Tunsin itseni jo Kevätyössä väsyneeksi, mistä syystä päädyin lenkkeilemään keväisen lyhyen pitkän matkan lävitse. Yhdeksän tiukkaa leiripäivää olivat tehneet tehtävänsä ja vähän enemmänkin, koska olin alunperin kaavaillut pystyväni juoksemaan Rauman kansalliset vielä leirin päättävänä reeninä. Hieman reiluun viikkoon merkkautetut lähes 150 suunnistuskilometriä painoivat kuitenkin sen verran, että keventäminen oli ainoa oikea ratkaisu.

Nyt alkuviikosta on voimat alkaneet palailemaan kroppaan ja viikonlopun MC- ja EM-näyttökisoja odottaa jo innolla. Lähtötilanne pitäisi syksyisistä jalkavaivoista huolimatta olla vähintäänkin kohtuullinen. Kilpakumppaneiden kevätkunto määrittelee lopulta sen, miten korkealle oma suoritus riittää tuloslistoilla. Sen voi tarkistaa myös sunnuntaina TV2:n Huippuliiga-lähetyksestä klo 13.30-15.30.

Loppuun asti jaksaneille vielä linkki kartta-arkistooni, josta löytyy leirisetin kartat viivoineen.

Pääsiäisenviettoa sveitsiläisittäin

 Vielä neliminuuttinen katsaus videon muodossa menneeseen Sveitsin leiriin.
 

Pääsiäinen Ticinossa

Valle Verzasca

Johtuen talven Suomen kylmyydestä kärsineiden akillesteni päätin jo hyvissä ajoin suuntaavani tänä keväänä pidennetylle pääsiäisleirille Sveitsiin. Vaikka sveitsiläisten seurakaverien junailemat leirit ovatkin täällä aina olleet laadukkaita ja mukavia kokemuksia, en ole tiiviistä kisakalenterista johtuen kolmeen vuoteen kerinnyt yhtä maailman cup -reissua lukuunottamatta kunnolla maassa vierailemaan. Nyt olikin siis jo korkea aika palata sveitsiläisten pääsiäisperinteiden pariin, mikä oli omalta osaltani vielä 2010-luvun taitteessa enemminkin sääntö kuin poikkeus.

Tällä kertaa pääsiäisenviettoon liittyi mukaan myös suomalaiset seurakaverini Anttu, Lotta ja Sanni. Yhdessä suomalaisista ja sveitsiläisistä suunnistajista koostuneessa porukassa reenasimme venytetyt pääsiäisen pyhät vuoden 2018 EM-mallimaastoissa lämpimässä ja (kuulemma) aina aurinkoisessa Sveitsin eteläisimmässä kantonissa. Olen ainoastaan kerran aiemmin vieraillut Ticinossa osallistuessani vuoden 2005 JWOC-yleisökisoihin. Maisemat ja maastot eivät enää olleet kovin tuoreessa muistissa ja niiden muistojen verestäminen osoittautuikin lopulta todella mieluisaksi puuhaksi.

Rakastuin italiankielisen alueen maastoihin ja harjoitusolosuhteisiin saman tien ja nautin todella mäkisistä rinnemaastoista täysin rinnoin. Vaikka juokseminen oli monin paikoin hankalaa rinteiden jyrkkyydestä johtuen, pidin hyväpohjaisten ticinolaismaastojen tarjoamista suunnistushaasteista kovasti. Rinnesuunnistusharjoitteluun Ticinon rinteet ja välittömästi rajan toisella puolella sijaitsevat vastaavat italialaismaastot soveltuvat kyllä mainiosti, ja, kun tähän yhdistää vielä aurinkoiset ja 20° huitelevat kelit, voi aluetta pitää loistavana kevätleirikohteena rinnesuunnistuksen kanssa painiville suomalaissuunnistajille. Harjoitustarjontaa voi tarkastella kartta-arkistossani. Täydentelen vielä Mittelland-osion karttoja jahka kerkeän.

Ratametrejä nousumetrien vastapainoksi. Jälkimmäisiä taisi kuitenkin kertyä enemmän.

Huippu-urheilijan vaatimustasot leirikohteen harjotusten ulkopuolisten asioiden osalta ei usein kestävyysurheilijoiden keskuudessa ole kovin korkealla, mutta en todellakaan pistänyt Ticinossa pahakseni, että aina katseen nostaessaan kohtasi lumihuippuiset vuorenhuiput sinistä taivasta vasten. Kaikkiin reeneihin oli liput vietynä ja kartat painettuna, joten urheilijan ei tarvinnut keskittyä kuin vaativan harjoitusohjelman toteuttamiseen. Leirikokemuksen täydensi majoitus perinteisessä ticinolaisessa kivitalossa ja aamuisin naapurista noudettu vastalypsetty lehmänmaito.

Jos seuraavina vuosina vuorossa oleviin Viron ja Latvian MM-kisoihin tähtääminen tuntuu maastoista johtuen pakkopullalta, voi Sveitsin EM-maastot tarjota motivoivamman kannustimen harjoitteluun. Olen usein huono saamaan itseäni aamulenkille, mutta täällä ei senkään asian kanssa tarvinnut pahemmin painiskella. Oheiselta videolta voi katsastaa yhtenä aamuna kuvaamani koosteen aamulenkkimaisemista:

Nyt yritän parhaillaan toipua leirirasituksesta, jotta olisin valmis viikonloppuna alkavaan Punakoneen Etelä-Suomen leiritykseen.

Leirikeskusterveiset

Kolmiviikkoinen suunnistuskuuri maajoukkueen leirikeskuksessa Barbatessa alkaa olemaan loppusuoralla. Leirin kuulumiset voit katsastaa oheisesta videoblogipäivityksestä.

Nyt pariksi viikoksi koti-Suomeen lepäämään ja ralli jatkuu kahden viikon päästä Sveitsissä!

Kotimaan kuulumiset

Neljän viikon kotileiri alkaa olemaan paketissa ja parin tunnin päästä nousee kone Helsinki-Vantaalta kohti Malagaa. Neliviikkoisen kuulumiset voi katsastaa oheiselta videolta.

Adios!

Opiskelun ja urheilun yhdistämisen taide

Kaksoistunti juoksumattoharjoittelun perusteista

Monista urheilumedioista, eritoten Kestävyysurheilu.fi:stä, pääsee usein lukemaan toisten urheilijoiden harjoittelusta, joita on perinteisesti maustettu tyypillisillä päivä- tai viikko-ohjelmilla. Koska olen aina hyvin innoissani saadessani luettavakseni tällaisen esimerkkiviikon tai -päivän, ajattelin itsekin tarjota muille kaltaisilleni esimerkin omasta tyypillisestä helmikuun alun päivästäni. Koska prioriteettini ovat päälle painavan kandidaatintyön johdosta kääntynyt muutamaksi viikoksi näin tammi-helmikuun vaihteessa urheilun ja opiskelun välillä joiltain osin päälaelleen, esitän oman esimerkkini siitä syystä hieman epätyypillisestä näkökulmasta. Aluksi kuitenkin hieman pohjustusta - jossain määrin päälaellaan sekin...

Kahtena edeltävänä kautena olen jakanut harjoitteluani Tampereen teknillisessä yliopistossa kausitasolla todella epätasaisesti siten, että olen kerryttänyt opintorankipisteitäni suhteessa merkittävästi ahkerammin syys- kuin kevätkaudella. Tämä on mahdollistanut paremman keskittymisen pääaineeni suunnistuksen opintoihin joulun jälkeen ja antanut vapaammat kädet kevään, pääasiassa Etelä-Eurooppaan suuntautuneiden, opintomatkojen suunnittelun suhteen. Yhtään näiltä matkoilta saamaani oppia väheksymättä on parhaat oppimistulokset saavutettu kuitenkin Suomi-paita päällä pääosin kesälle ajoittuvissa loppukokeissa. Jotkut ovat niitä nimeltä mainitsemattomien, hieman kokemattomampien tieteenharjoittajien osalta joskus ilkeämielisesti kutsuneet myös opintomatkoiksi.

Pääaineopintoja Karhuhallissa

Johtuen viime vuosina käymättä jääneistä kevätkauden kisoista oli meneillään olevan kauden suunnitelmat laadittava eri strategialla. Muutamat keväällä juostavat kisat eivät sinällään hirveästi häiritse etelän opintomatkoja, mutta erinäisistä itsestäni johtuvista ja johtumattomista syistä, joita en tähän yhteyteen lähde sen enempää erittelemään, venyi tehoblokin, jota myös kandidaatintyöksi olen kuullut nimitettävän, toteutus tarkasta vuosisuunnitelmasta huolimatta kevätkauden puolelle. Tämän seurauksena on viime viikot vietetty vahvasti harjoittelun merkeissä unohtamatta kuitenkaan pääaineopintojen eteenpäin viemistä. Opinnot ovatkin edenneet harjoitusväsymyksestä huolimatta aikataulussa, ja, vaikka pistokoetulosten perusteella pänttääminen onkin tuntunut hyvin purreen, löydettiin rehtorin kanssa yhteistuumin opiskelutekniikoissa vielä pieniä viilaamisen paikkoja. Niistä kuitenkin lisää joskus toiste...

Miltä sitten näyttää tyypillinen harjoituspäiväni näin talven taitteessa?

6.50 Herätys ja aamupala
8.00 Pääaineopintoja Pirkkahallissa, luennoitsijoina professorit P. Harju & E. Lammikko, luennon aiheena kestovoimaharjoittelu kiertokuntopiirityyppisesti
9.30 kevyt välipala ja siirtyminen Hervannan harjoituskeskukseen
10.30 pitkähkö omatoimireeni
13.00 lounas harjoituskeskuksen ruokalassa
13.45 päivän toinen harjoitus, joka tyypillisesti toteutetaan hieman lyhyempänä ja kevyempänä
15.30 pääaineopintojen suorittamista omatoimisesti, aiheena juoksumatto- ja crosstrainer-harjoittelun perusteet
17.50 paluu harjoituskeskukseen ja päivällinen ruokalassa
18.30 päivän kolmas, viimeinen ja pisin harjoitus
21.30 kotiutuminen, iltapala ja iltatoimet, jotka pitävät sisällään muun muassa lyhyen jokailtaisen kertauksen alaraajavenyttelyn ja nilkkajumpan alkeista

Yhteensä päivään sisältyi noin 7h matalatehoista harjoittelua, jonka ohessa ehdin viedä opintojanikin eteenpäin parin, kolmen tunnin verran.

Viime päivinä olen ollut havaitsevanani lievää harjoitusväsymystä ja ennustankin sen vielä entisestään lisääntyvän tulevan viikon aikana. Onneksi kolmiviikkoinen ainejärjestön opintomatka katkaisee tiukan harjoitusjakson juuri sopivasti alkaen viikon päästä maanantaina 15.2.

Paluu etelänleirin tunnelmiin

Koska Pirkanmaalla vallitseva keli oli tänä aamuna aamureeneihin suunnatessani varsin masentava, päätin vapaan alkuiltapäivän piristykseksi keräillä tammikuisen Kanarian leirimme parhaita otoksia kasaan julkaistavaksi.

Heikoista keleistä huolimatta uskon jaksavani harjoittaa fysiikkaani vielä seuraavat kolme viikkoa koti-Suomessa ennen vuoden ensimmäistä suunnistusleiriä. Ilmassa leijuva jäätävä tihku ei kuitenkaan onneksi haittaa iltapäiväisiä hallivetoja.

¡Hasta luego!

Kanarian leirin kuulumiset

Koska kirjoittaminen ei tällä kertaa napannut, päätin yrittää kuulumisten välittämistä muodikkaasti videoblogimuodossa. Videosta tulikin aika pitkä, joten katsojilta vaaditaan kärsivällisyyttä jaksaakseen loppuun asti.